Loppu syksy, ilma viilenee, kylmä tuuli. Mä seison bussipysäkillä keskustassa. Ahdistaa. Liikaa ihmisiä. Miksi kotiin pääsee vain keskustan kautta? Mietin et miettiikö kukaan muu koskaan että joku noista voi omistaa kauhean menneisyyden tai omistaako ketään ongelmia jotka ei päälle päin näy. Kai kaikilla meillä on salaisuutemme. Tuhoaako joku muu itseään joka ilta samalla tavalla kuin minä. Voisiko jollain näistä olla sama kohtalo kuín mulla. Kuolema oman käden kautta viellä jonain päivänä. Masennus. Itsetuhoisuus. Itse ihno. Kaikki se ja moni muu tekijä ajoi mut tähän pisteeseen. Ihmiseksi joka on pelkät kuoret, en mitään enää sisällä. En tunne mitään, en mitään muuta kuin tuskaa, kipua. Ei pysty tuntemaan muuta. Onkohan joku näistä mun ympärillä olevista ihmisistä romahtamis pisteessä? Mä ainakin olen. Pakko jaksaa päiväst toiseen, ei jaksais edes päätä tyynyst nostaa, mut ketään ei saa huomata et mä hajoon. Kaivan taskusta puhelimeni, kello on 20.35, viellä viis minuuttia. Etsin sytkärin laukusta ja nappaan askista yhden röökin. Sytytän röökin ja kaivan taas puhelinta taskustani, joku soittaa. Se on mutsi. Mitä se nyt taas haluaa, mä oon tulos himaan koko ajan. En jaksa vastata, kyllä se kohta mut näkee, kunhan se bussi nyt tulis. Huomaan palelevani. Etsisin hanskat laukustani jos vaan jaksaisi. Bussi tulee ihan kohta, turha vaiva. Katson puhelintani, 20.38, kyllä sen bussin pitäs olla täs jo. Miten muut voi näyttää noin hyvinvointisilta. Mä oon varmaa kamala näky näitten muitten keskellä. Mun silmät ei oo nähny unta kahteen päivään, liikaa stressii, ei pysty nukkumaan. Nonni, vihdoinki se bussi tulee. Kello on jo 20.41. Meen istuu takapenkille, pistän kuulokkeet korviin. En jaksa enää ajatella mitä mun ympärillä tapahtuu. Yritän sulkee muun maailman ulos mun mielestä ja keskittyy laulun sanoihin. Bussi matka taittuu viidessä minuutissa. Joudun kävelee viel 10 minuuttii pysäkiltä kotiin. Miksen ottanu sitä paksumpaa takkii? No palelenpahan omasta tyhmyydestä. Koko matkan kotiin vaan ajattelin kuinka rumaa kaikki ympärillä on, niin harmaata ja tummaa. Kaikki puitten lehdetkin on tippunu, kaikki näyttää niin autiolta. Nään jo meidän talon. Mä oon asunu siinä ihan syntymästä asti, eli nyt 15 vuotta. Ahdistaa ajatella et mä oon kohta jo 16. Sit enää kaksi vuotta ja oon täys ikänen. En pysty ajattelemaan pidemmälle tulevaisuuteen. Kaikki näyttää niin toivottomalta. En kuitenkaan tuu saamaan asuntoo, opiskelu paikkaa, töitä, tarpeeks rahaa jne. Otan avaimet taskusta ja avaan ulko-oven. Astun eteiseen ja pistän takin naulakkoon. Mutsi huutaa "Hyvä kun tulit ajoissa." Se on taas juonu, mä kuulen sen äänestä. En jaksa vastaa sille. Isää mulla ei enää ole, se kuoli syöpään kun mä olin 13. Mulla on kauhea ikävä sitä. Mulla ei ole ollut enää ketään kenelle pystyn puhumaan kun se kuoli. Mutsi ei ymmärrä mua. Eikä mul oo kavereita. Mä vietän mun päivät kirjastossa. Raahaudun portaita ylös mun huoneeseen. En jaksa syödä iltapalaa, söinhän jo saalatin kirjastossa ollessani. Meen makaa sängylleni, kai sitä pitäs oikeesti nukkuu. Ensin suihkuun sitte nukkumaa. Suihkusta tullessani muistan huomiset kokeet. En jaksa lukee niihin, menkööt huonosti. Ei jaksa kiinnostaa. Puen pyjaman ylleni ja pistän silmät kiinni. Ei, ei taas. Mä tiesin et näin käy. Se piru mun pään sisällä sanoo et ota se terä sieltä yöpöydän laatikosta. EI! En suostu siihen taas. Mutsi ei tiedä että mä olen viillellyt jo puolitoista vuotta. Se vaa ravaa baareissa. Ei sitä kiinnosta mitä mä teen tai missä mä meen. Paitsi sillon kun se on selvinpäin. Sillon se osaa olla ihan jees. Äänet mun päässä sanoo mulle et on pakko viiltää ihoo. Pakko viiltää, muuten ei tunnu et ois ees elossa. Pakko viiltää, muuten ei tunne mitään. MUT MÄ EN HALUA! Niitä ääniä ei kiinnosta, ne pakottaa sut siihen. Mä oon liian heikko vastustaakseni niitä. Mä kaivan sen terän sieltä laatikon pohjalta. Yritin piilottaa sen mut ne tietää mun pään sisällä että se on siellä. Pari viiltoo, sit riittää. Kai nyt tiedän itekkin ettei se oo koskaan se pari viiltoo. Kädet tärisee, kylmä metalli koskee ihoa, viiltää sitä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Punasia puroja kulkee pitkin käsivartta. Mä annan niitte kulkee pitkin mun kättä ja pyyhin ne pois ennen kun ne hyytyy. Mä epäonnistuin taas. Kyyneleet tippuu silmä nurkista. Isä, tällästä se on ollu sun lähdön jälkeen. Miks se tauti vei sun voimat loppuun. Yritän nukkua mut tästä taitaa taas tulla yksi valvottu yö lisää, koska äänet mun pään sisällä pakottaa mua valvomaan. Ne ei anna nukkua.
pahoittelen jos on kirjoitusvirheitä mutta en ole mikään paras kirjoittaja,
saa kertoo mielipiteitä jatkanko kirjotteluu