Kello soi. Vihdoinkin tunti loppui. Viel kaks tuntia nii pääsen koulusta. Tää on täyttä kidutusta, en oo koskaan tykännyt koulusta. Kävelen luokasta ulos käytävälle. Sit pihalle röökille ja takas sisälle. Mä oon kuin joku haamu kun laahustan näillä käytävillä. Kukaan ei kiinnitä muhun huomiota, kukaan ei tunne mua. Kukaan ei varmaan edes tiedosta olemassa oloani. Parempi kuitenkin näin, en mä edes kaipaa huomiota keneltäkään. Tietääköhän ketään oppilas koko koulussa edes mun nimeä. Mä oon ala-asteelta asti ollu se hiljanen ihme hiippari. Koko elämäni mä oon ollu se jolla ei ole kavereita. Kävelen koulun "suosittujen" ohi. Ne ja niiden tekoripset ja -kynnet ja hiustenpidennykset. Miten noin barbien ja teennäisen näköiset ihmiset omistaa edes kavereita? Nyky maailma on muutenkin nykyään niin kiero. Kaikki vähänkin erillaiset on heti jotenki huonoja ihmisiä. Mut tä on sitä mitä oon aina elänyt, se mihin oon tottunut, enkä sitä edes haluais muuttaa. Niin kauan mä oon kattonu kaikkia vierestä ja ihmetellyt miten mun elämä on niin erillaista kuin muiden. Jostain mä varmaan joskus löytäisin ihmisen joka on kokenu kaiken saman kuin mä, mut mun on silti vaikee uskoo et joku vois oikeesti elää tätä samaa helvettii joka päivä. Mua niin ärsyttää ne jotka elää niiden täydellises maailmas jotain niin helvetin tärkeetä ja täydellistä elämää ja vitsailee jostain viiltelemisestä ja masennuksesta jne. Ne ei tajua kuinka paljon tällänen elämä repii ihmistä sisältä. Miten vaikeeta se on yrittää pitää itteään hengissä kun koko aja haluis luovuttaa. Miten vaikeeta on yirttää esittää kaikille ulospäin et sulla on kaikki hyvin. Mä en koskaan puhu kenellekkään koulussa, mutta silti mä sisäisesti huudan. Huudan, mutta ketään ei kuule mua. Kello soi. Pakko mennä tunnille, vaikka haluisin vain kotiin nukkumaan.
