perjantai 26. syyskuuta 2014

Parempaa huomista ei ole olemassa.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä kuin minään muunakaan päivänä. Itseasiassa tänään on ehkä jopa huonompi päivä kuin eilen. Pää on täynnä sairaita ajatuksia ja sairaita asioita, joita kukaan ei varmaan koskaan voisi kuvittellakkaan olevan "normaaleja" jollekkin. Oon vaan oppinut elämään itseni kanssa tällä tavalla. Oon oppinut hyväksymään sen, ettei mun elämä tule muuttumaan koskaan parempaan suuntaan. 

Itsetuhoisuudesta on tullut mulle jo tuttua. Tavallaan mä pidän viiltelyä jo kauniina. On niin kaunista nähdä kuin veri valuu viilto viillolta käsiä pitkin, koska samalla mä tiedän et pala mua valuu hukkaan. Vaikka se onkin vain pienen pieni murto-osa musta, niin edes jotain pahaa musta valuu ulos ja ehkä se palaa kauniimpana takaisin. Arvet on kiehtovia, niillä on jokaisella oma tarinansa, toiset oli syvempiä kuin toiset, toisista viilloista jäi näkyvämmät arvet kuin toisista. Osaan sano melkein jokaisesta arvesta milloin olen tehnyt ne ja missä tunne tilassa ja miksi. Mä tunnen mun kaikki arvet, eikä mua jaksa enään kiinnostaa tuleeko niitä uusia. 

Muistan kuin jäin kiinni viiltelystä mutsille. 
Se raahas mut lääkäriin mutta, ne vaan tokas siellä, että en mä ole sellainen tyttö joka viiltelee. Siitähän mä sitten otin itteeni kun ei vakavasti otettu ja mulle tuli joku "tarve" sitten näyttää niille, että en vai, mutten mä nähnyt niitä sitten enään koskaan. Ja nyt mä en enää voi elää ilman. Mutsia ei kiinnostanut, koska se usko niitä lääkäreitä ja mä vaan istuin hiljaa sanomatta mitään. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun mä olen kiinni jäänyt.

Ehkä vielä silloin mun asiat olisi saanut parannettua, mutten ole koskaan osannut puhua kenellekkään mistään. En ole koskaan osannut hankkia apua ja tajusin miten huonosti oikeasti voin liian myöhään. Yritin pitkään uskotella itselleni, että tämä kaikki on vain ohi menevä vaihe ja, että kaikki muuttuu paremmaksi. Jaksoin usko liian kauan, joten enään mä en edes anna itselleni lupaa uskoa. En anna itseni pettyä enään uudestaan, kun tajuankin ettei parempaa huomista ole olemassa.
Mä olen jo toivoton tapaus, eikä mun elämää saa parannettua millään, mä tiedän sen itsekkin. Mä en ole enään edes varma vaihtaisinko mä tän kaiken sormia napauttamalla paremmaksi jos pystyisin, sillä ilman pahaa oloa, ikuista tuskaa ja sisäisiä demoneja, kuka mä olen?