Mä olen suunnitellut kaiken valmiiksi jo puoli vuotta sitten. Ainoa mikä puuttui oli vain päivä ja se päivä on tänään. Olen liian väsynyt, rikki ja yksinäinen. Oloni on tyhjä, enkä osaa enään edes tuntea mitään. Mä olen ollut sisäisesti kuollut jo kuukausia, mutta pia mä olen oikeasti myös sitä.
En pyydä tätä keneltäkään anteeksi, sillä ei ole ketään keneltä pyytää anteeksi. En ole edes varma haluaisinko pyytää anteeksi. Varsinkaan mutsilta kaiken sen jälkeen mitä se on mulle aiheuttanut. Mulla ei muita ihmisiä elämässäni ole. Ei ketään sukulaisia joihin pitäisin yhteyttä, ei kavereita, ei edes tuttuja. Ei ketään kenelle sanoa hyvästejä.
"Kello pysähtyy, aika mennä nukkumaan,
En osaa kuvailla tätä tunnetta, mutta jotenkin vain tiedän sen, että tähän on hyvä lopettaa. Elämä ei kykene tarjoamaan mulle enään mitään. En edes halua minkään olevan toisin, mä tahdon luovuttaa, en tahdo saada parempaa elämää. Mä en sitä ansaitse.
"Matka mutsin lääkekaapille, siel on lippu höyhensaarille."
Mutsi ei ole kotona, joten nyt on mun aika tehdä se mitä mä olen halunnut tehdä jo pitkään. Meen mutsin lääkekaapille, otan pillerit ja menen huoneeseeni. Kirjoitan mutsille viestin ja kerron, että mun oli aika lähteä isän luo. Ehkä se ymmärtää mua edes kerrankin, ehkä ei, silti nyt on se aika. Otan veitsen ja lääkkeet sängylle. Pieni hymy ilmestyy kasvoillen viimeistä kertaa.
Epäröimättä vedän lääkkeet naamaan ja valtimon auki.
Suljen silmät tietäen, etten niitä tule enään koskaan avaaman.
"Veri virtaa pintaan - elämää.
Lasi helähtää, hetken enään pelätään.
Hetken vielä hengitän, ulos ja sisään."
En osaa enään sano muuta kuin, hyvästi.
"Rakas isä nähdään kohta."
