Herätä mut maanantaina

Haistan jotain vastenmielistä, jotain kammottavaa. Oksennus haisee pistävänä ilmassa. Silmät aukee ja samalla kohtaan pahimman painajaiseni. Mä olen vielä elossa... Ja viellä oksennuksen peitossa... Pettymyksen tunne valtaa koko ruumini ja rupean itkemään hysteerisesti. Outoa sinänsä, koska mä en melkein koskaan itke, ellen ajattele isää. Mutta tällä kertaa en ajattele isää, ajattelen miten saatanan moinen luuseri mä olen kun en pysty itseäni edes tappamaan. Ei sen niin kovin vaikeeta luulisi olevan. Ei multa kai koskaan sitten onnistu mikään. Puhelimesta on loppunut akku, ei mitään tietoa mitä kello on. Luultavasti mutsi ei ole yrittänyt edes soittaa minulle. En tiedä onko vielä sunnuntai vai onko jo maantai. Epäilen sunnuntaita. Se nyt ei ole kovinkaan tärkeä tieto tässä vaiheessa, kouluun en olisi varmaan muutenkaan mennyt. Mä olen väsynyt koulun känytiin ja kaikkeen muuhunkin. Päässä jyskyttää niin, että tuntuu etten pääse nousemaan ylös, enkä edes yritä. Hyvä kun omista ajatuksista saa edes selkoa kun tuntuu, että oksentaa ku nostaa yhtäkään raajaa ylös, päätä särkee aivan jumalattomasti ja yritän rauhoitella itseäni lopettaa itkemisen. Miten meinasin päästä täältä oikeasti pois? En kehtaa edes mennä kadulle vaatteet täynnä oksennusta. Mut mun ei pitänyt jäädä henkiin. Onneksi ei tarvii miettiä mitä selitän mutsille, tuskin se edes huomaa, että oon ollu poissa. Rakas isä toivottavasti et joutunut pettymään siellä ylhäällä kun me ei vieläkään tavattu. Mä kyllä tulen sun luo heti kun vaan luovutan täysin ja suunnittelen varman kuoleman. Joitain ihmisiä ei oo tarkotettu elämään pitkää onnellista elämää ja mä olen yksi niistä. Yksi niistä eksyneitä nuorista jotka eivät löydä elämälleen suuntaa tai tarkoitusta. Jospa tänään olisi sunnuntai, herättäkää mut maanantaina. Silmät alkaa pikku hiljaa mennä kiinni, pää särkee joka häiritsee todella paljon nukahtamista, mutta kuitenkin nukahdan uudelleen. Jospa näkisin kaunista unta..

anteeksi kun tekstejä tulee niin harvoin ja tämäkin on kauhean lyhyt. 

koitan löytää enemmän inspiraatiota ja ens tekstitä tulee pidempi :)

Hyvää syntymäpäivää, mulle..

Tänään on minun syntymäpäivä. 16 vuotta tulee täyteen tätä paskaa, eikä ketään edes muista sitä. Mutsikaan ei oo tullut vielä edes himaan vaikka kello on 12.46. No en mä varmaan olis edes odottanu että se tulee himaan lauantai yöllä. Salaa toivon et se olis jättäny menemättä baariin ennen mun syntymäpäivää, salaa toivon että se olis muistanu. Turhaan mä taas odotin että sitä kiinnostais. Mua ei huvittais edes nousta ylös sängystä. Ei mua muutenkaan kiinnosta tehdä yhtään mitään. Jos mä vaan voisin kadota maan alle, oon varma ettei ketään edes huomaisi. Välil mietin miten oon edes pystynyt pitää itseäni hengissä näinkin kauan. Miten mä oon pystyny joka päivä käymään tän saman läpi uudestaan ja uudestaan. Mä katon mun arpia ja nään rikkinäisiä unelmia. Unelmia paremmasta elämästä, paremmasta paikasta. Mun unelmat ei tuu koskaan käymään toteen ennekuin mä kuolen. Kaks vuotta ja mä oon täysi ikäinen. Tuleekohan musta koskaan edes täysi ikäistä? En usko että mä selviin niin kauan. En jaksa taistella enää niinkään kauaa. Mä oon luovuttaja. Oon jo luovuttanu, koska en jaksa taistella mun oloja vastaan. Ei mulla vaan ole voimia pistää mun ajatuksille vastaan. Minussa ei ole mitään hyvää, eikä mitään mistä maailma hyötyis. Joten se on aivan saman tekevää olenko mä täällä vai en. En omista enään tunteita. Tai omistan mut ainoot tunteet mitä mussa on jäljellä on kipu ja tuska. Mä en pysty kokemaan rakkautta, iloa tai onnellisuutta. Enkä mä muista olenko mä kokenut noita tunteita sen jälkeen kun isä kuoli. Kaikki mun tunteet kuoli samalla kun mun isä lähti pois. Katson itseäni peilistä, mä olen nyt 16, mä näytän väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Eikä tää pieli valehtele, sitä mä oon. Peili ei koskaan valehtele mulle. Se näyttää mulle mun naaman, mutta mä en nää mun naamaa, mä nään jotain ihan muuta. Syvemmälle pintaa. Paljon, paljon syvemmälle. Mä kohtaan mun silmissä mun demonit silmästä silmään. Käännän katseeni pois peilistä. Kävelen mutsin viinakaapille. Mä en pysty olla mun synttäreitä selvinpäin, koska oon kuitenkin yksin. Laitan pari pulloa laukkuun, pistän kengät jalkaan ja menen ovesta ulos. Auringon valo paistaa silmiini, vittu että vihaan aurinkoa. Lähden kävelemään eteenpäin vailla päämäärää. Katsotaan minne tie vie. Jonnekkin missä ei ole muita ihmisiä. Sytytän röökin, katselen ympärilleni, kävelen tuttua tietä. Tästä mä menen joka päivä kouluun, mutten jatka eteenpäin. Käännyn vasemmalle, pois tutulta tieltä. Metsään, jonnekkin kauas metsään. Ei kukaan mua sieltä löydä. Rämmin metsän syvyyksiin. Mitä kauemmas, sitä parempi. Otan pullon laukusta ja korkkaan sen, ja juon kurkusta alas niin paljon kerrallaaan kuin vain pystyn. Juon ja juon ja juon ja vaihdan toiseen pulloon. Sekin menee kurkusta alas, kunnes keho ei pysty enään. Olotila vaihtuu kevyemmäksi ja hetken tuntuu jopa paremmalta. Mä toivon että mä kuolisin tänään, sen mä haluan syntymäpäivä lahjaksi. Oon nähnyt tästä elämästä jo tarpeeksi. Mulla ei ole mitään hävittävää, eikä mitään voitettavaa. Mä oon vaan mä. Eläny omassa maailmassa, jonne en oo päästänyt muita lähelleni. Jossei oo ketään ketä rakastaa tai välittää, on helpompi lähteä, koska mun kuolema ei tulis satuttaman ketään. Silmissä sumenee, hetki hetkeltä olo on sekavampi. Ja mä en pysty pitämään silmiäni enään auki..