Hyvää syntymäpäivää, mulle..

Tänään on minun syntymäpäivä. 16 vuotta tulee täyteen tätä paskaa, eikä ketään edes muista sitä. Mutsikaan ei oo tullut vielä edes himaan vaikka kello on 12.46. No en mä varmaan olis edes odottanu että se tulee himaan lauantai yöllä. Salaa toivon et se olis jättäny menemättä baariin ennen mun syntymäpäivää, salaa toivon että se olis muistanu. Turhaan mä taas odotin että sitä kiinnostais. Mua ei huvittais edes nousta ylös sängystä. Ei mua muutenkaan kiinnosta tehdä yhtään mitään. Jos mä vaan voisin kadota maan alle, oon varma ettei ketään edes huomaisi. Välil mietin miten oon edes pystynyt pitää itseäni hengissä näinkin kauan. Miten mä oon pystyny joka päivä käymään tän saman läpi uudestaan ja uudestaan. Mä katon mun arpia ja nään rikkinäisiä unelmia. Unelmia paremmasta elämästä, paremmasta paikasta. Mun unelmat ei tuu koskaan käymään toteen ennekuin mä kuolen. Kaks vuotta ja mä oon täysi ikäinen. Tuleekohan musta koskaan edes täysi ikäistä? En usko että mä selviin niin kauan. En jaksa taistella enää niinkään kauaa. Mä oon luovuttaja. Oon jo luovuttanu, koska en jaksa taistella mun oloja vastaan. Ei mulla vaan ole voimia pistää mun ajatuksille vastaan. Minussa ei ole mitään hyvää, eikä mitään mistä maailma hyötyis. Joten se on aivan saman tekevää olenko mä täällä vai en. En omista enään tunteita. Tai omistan mut ainoot tunteet mitä mussa on jäljellä on kipu ja tuska. Mä en pysty kokemaan rakkautta, iloa tai onnellisuutta. Enkä mä muista olenko mä kokenut noita tunteita sen jälkeen kun isä kuoli. Kaikki mun tunteet kuoli samalla kun mun isä lähti pois. Katson itseäni peilistä, mä olen nyt 16, mä näytän väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Eikä tää pieli valehtele, sitä mä oon. Peili ei koskaan valehtele mulle. Se näyttää mulle mun naaman, mutta mä en nää mun naamaa, mä nään jotain ihan muuta. Syvemmälle pintaa. Paljon, paljon syvemmälle. Mä kohtaan mun silmissä mun demonit silmästä silmään. Käännän katseeni pois peilistä. Kävelen mutsin viinakaapille. Mä en pysty olla mun synttäreitä selvinpäin, koska oon kuitenkin yksin. Laitan pari pulloa laukkuun, pistän kengät jalkaan ja menen ovesta ulos. Auringon valo paistaa silmiini, vittu että vihaan aurinkoa. Lähden kävelemään eteenpäin vailla päämäärää. Katsotaan minne tie vie. Jonnekkin missä ei ole muita ihmisiä. Sytytän röökin, katselen ympärilleni, kävelen tuttua tietä. Tästä mä menen joka päivä kouluun, mutten jatka eteenpäin. Käännyn vasemmalle, pois tutulta tieltä. Metsään, jonnekkin kauas metsään. Ei kukaan mua sieltä löydä. Rämmin metsän syvyyksiin. Mitä kauemmas, sitä parempi. Otan pullon laukusta ja korkkaan sen, ja juon kurkusta alas niin paljon kerrallaaan kuin vain pystyn. Juon ja juon ja juon ja vaihdan toiseen pulloon. Sekin menee kurkusta alas, kunnes keho ei pysty enään. Olotila vaihtuu kevyemmäksi ja hetken tuntuu jopa paremmalta. Mä toivon että mä kuolisin tänään, sen mä haluan syntymäpäivä lahjaksi. Oon nähnyt tästä elämästä jo tarpeeksi. Mulla ei ole mitään hävittävää, eikä mitään voitettavaa. Mä oon vaan mä. Eläny omassa maailmassa, jonne en oo päästänyt muita lähelleni. Jossei oo ketään ketä rakastaa tai välittää, on helpompi lähteä, koska mun kuolema ei tulis satuttaman ketään. Silmissä sumenee, hetki hetkeltä olo on sekavampi. Ja mä en pysty pitämään silmiäni enään auki..