Uneksin, uneksin, että pääsen pois.

Olen taas aivan sekasin kellon ajasta, päivistä ja muustakin todellisuudesta. Kun avaan silmäni, en tiedä montako päivää olen ollut täällä. Metsässä. Palelen ja joka paikkaan koskee. Eikä mikään ihme, olenhan maannut metsässä ties kuinka kauan. Tänään mun on pakko mennä kotiin. Sinne mutsin haukuttavaksi.. Ei sen takia, että olen ollut poissa vaan, koska olen juonut sen viinoja. Vaivalloisin liikkein nousen istumaan kiveä vasten.  Selkä särkee, pää on kipeä, kädet ja jalat tuntuvat raskailta. Riisun hupparin päältäni joka on oksennuksen peitossa ja tungen sen laukkuuni joka on täynnä kaikenlaisia oksia. Pakotan itseäni nousemaan ylös ja raskain askelin lähden kävelemään kotia kohti. En ole täysin varma suuntavaistostani, mutta yritän löytää pois. Parin harhaan johtaneen reitin päästä löydän itseni tutun tien viereltä. Toivon, ettei kukaan huomaa minua ja minun väsyneitä ja rasittuneita kasvojani. Lähden kävelemään kohti kotia, paikkaa jossa odottavat rakkat teräni. En voi olla näin epäonnistuja. Miten helvetissä mä selvisin taas jälleen kerran? Miksen mä pysty päättämään mun elämää?  Ei se voi olla näin vaikeaa oikeasti. Kaivan laukusta tupakan ja laitan sen palamaan. Keuhkoni täyttyvät taas tutusta ja turvallisesta savusta. Mun erittäin hitaasta itsemurhasta. Itse ainakin ajattelen jokaisen tupakoivien aiheuttavan itselleen hidasta itsemurhaa ja niin myös minä aiheutan itselleni lyhyemmän elämän. Olen melkein kotiovella, enkä tiedä onko mutsi kotona vai ei. Toivon niin, etten joudu kohtaamaan häntä heti sisälle päästyäni. Jään polttamaan tupakan loppuun pihamme eteen ja kaivan avaimia laukustani. Avain kääntyy lukossa ja kahva painuu alas. Avaan oven, eikä mutsin kenkiä näy eteisessä. Huokaan helpotuksesta. Nopein askelin kävelen huoneeseeni ja rojahdan sängylle. Makaan siinä vähän aikaa, kunnes jaksan taas nousta ylös. Revin oksennuksessa olevat vaattet yltäni ja huomaan kehoni olevan mustelmissa, mutten jaksa välittää. Puen pikaisesti ensimmäiset vaatekappaleet päälleni mitkä nään. Ainoa asia jonka haluan tehdä on viiltää ihoa ja tuntea olevani elossa. Nähdä kun pieni osa elämääni virtaa ulos käsistäni. Vasta nyt tajuan, etten ole katsonut kelloa, enkä päivää. Laitan puhelimen lataamaan, että näkisin kauanko mä oikeasti makasin metsässä. Samalla kuulen kun ovi käy. Ei, ei, ei, älä vaan tule kotiin. Se on mutsi. Älä huomaa mun kenkiä eteisessä, älä vaan huomaa.. Mä en jaksa kuunnella sen huutoa. Miksi mä edes tulin kotiin? Miksen mennyt suoraan odottamaan seuraavaa junaa raiteille, ei olis tarvinnut enää ikinä nähdä mutsia. Eteisestä kuuluu huutoa: "Amandaa!" se on mutsi ja se huuta mua. Huomaan pidättäväni hengitystä. Ihan niinkuin se auttaisi, ettei mutsi huomaisi mua. Askeleet yläkertaan.. Mun huoneen ovi aukeaa ja mutsi seisoo siinä, kyyneleet silmissä. Se juoksee halaamaan mua. Nyt se itkee mun olkapäätä vasten ja mä seison tönkkönä, kun sen kädet kietoutuu mun ympärille, kyynelten ja itkun seasta saan erotettua lauseen "missä olen ollut kaksi päivää?" On siis maanatai jos olen ollut kaksi päivää poissa. En olis ikinä uskonu, että mutsi reagois näin. Ehkä se oikeasti välittää. Mitä jos se kuitenkin osaa rakastaa mua. Ei, työnnän ne ajatuksen heti pois. Ei, ei, se ei välitä musta, ei oo koskaan välittänytkään sen jälkeen kun isä kuoli. Sen jälkeen se on käyttäytynyt melkein kuin sillä ei olisi lasta ollenkaan. En saa ajatella, että se välittäis, en saa antaa toivoa itselleni. Yritän työntää mutsia pois, mutta se pitää musta tiuksati kiinni. Ahdistavaa, miksei se päästä irti? Yritän sanoa sille, että päästäis nyt irti, muttei se kuule mua kun se vaan itkee. Odotan, että mutsi lopettaa itkemisen ja sanon sille, että päästää irti. Kerron sille, kaiken minkä muistan, koska en jaksa kuunnella sen kyselyita sen enempää. Sanon vaan, että kaikki on kyllä kunnossa ja kuittaan kaiken viellä tekaistulla hymyllä. Eihän se oo tajunnu, että mä käyn läpi itsemurha ajatuksi joka päivä se vaan luulee, ettei mulla oo kavereita ja tykkään olla omissa oloissani. Ei se edes sen enempää ihmetelly miksi edes join, luulee kai, että se oli joku tällänen nuoruuden kokeilu kun täytyy kokeilla kaikkea "kiellettyä". Jään istumaan sängylle mutsin mentyä ala kertaan ja uppoudun taas omiin ajatuksiini. Mä tajuan, että mä pelkään. Pelkään tulevaisuutta, pelkään itseäni, pelkään, koska haluan tuhota itseni, pelkään maailmaa. Isä, jos sä kuulet mua mä haluan sanoa, että mä oon tosi pahoillani. Oon vaan väsynyt, mä oon vaan pieni tyttö joka elää helvetissä. Mä en edes yritä saada itseäni tästä loputtomasta kuopasta, mulla ei ole voimia siihen. Eikö kukaan kuule, etten mä halua elää täällä enään! Mä en pysty lupaamaan itselleni, että yritän saada olon muuttumaan. Sen mä isä lupaan, että pian mä olen sun kanssa. Isä, mä rakastan sua. Kaivan tutun ja turvallisen terän käteeni. Terä näyttää houkuttelevalta. Hiljalleen terä luikuu syvemmälle ja syvemmälle ihoon.. Voin haistaa ilmassa tuoreen veren hajun. Olen melkein yhtä kylmä ja viileä kuin teräkin. Yhä syvemmälle ja syvemälle. Joku ylitsepääsemätön voima pistää mut tarttumaan aina siihen terään. Vaikka mä haluisin lopettaa, se käskee mua jatkamaan aina vaan enemmän ja enemmän. Tuntuu kuin sisälläni olisi joku muu. Joku, ketä mua ohjailee satuttamaan itseäni kerta kerralta enemmän. Enkä voi vastustaa vaan annan sen voima viedä mua mukanaan. Se on liian vahva ja mä olen liian heikko. Elämä valuu käsistä ulos. Ja mä uneksin.. Uneksin, että pääsen pois, jonnekkin kauas pois, kauas jonnekkin minne muut ei nää. Uneksin, ettei kukaan, ei kukaan vois mua estää, estää tekemästä sitä mistä olen jo kauan unelmoinut.