Ja tänä yönä mä en nuku.

Unessa voit olla kuka vaan tai mitä vaan. Emme muista miten unemme alkavat tai, miten kaikki tapahtumat saavat alkunsa me vain päädymme tapahtumien keskelle. Välillä näämme mitä hulluimpia unia, välillä kauniita unia, välillä painajaisia ja välillä emme edes muista nähneemme mitän unta. Tänä yönä mä en nää yhtäkään unta, tänä yönä mä en pysty nukkumaan. Muistelen väkisinkin isää. Aikaa silloinkuin molemmat viellä hymyilivät. Mieltä eivät painaneet murheet, eikä turhista asioista jaksettu stressata. Isä oli vielä terve, energinen ja ystävällinen. Isällä oli tapana joka aamu herättää minut laulamalla. Ja vielä sairaalassakin se jaksoi laulaa mulle. Voi kuinka kaipaan sitä ääntä... Olin isän prinsessa, tiedän, että hän rakasti minua, mutta hän oli varmaan ainoita ihmisiä ketkä minua rakasti. Isä osasi lukea minua kuin avonta kirjaa, hän tiesi aina kun valehtelin, kun olin surullinen tai kun tarvitsin läheisyyttä. Isälle pystyin kertomaan kaiken mitä elämässäni tapahtui. Isä oli aina se ketä oli neuvomassa ja auttamassa. Isä oli se kenet olisin kaikista vähiten halunnut menettää. Olin onnellinen kun olin isän seurassa. Nykyään kukaan ei rakasta minua enään. Minulla on ikävä sitä tunnetta, kun tietää, että joku toinen oikeasti välittää. Sitä tunnetta tuskin koskaan saan takaisin tässä epätoivoisuuden syövereissä. Ennen mulla oli pari kaveria, mutta nekin työnsin pois, jottei minua voisi enään satuttaa millään tavalla. Totuudessa ainut kuka minua satuttaa olen minä itse. Minä itse olen minun pahin vihollinen. Minussa on kuin kaksi ihmistä, jotka taistelevat keskenään. En tässä maailmassa vihaa ketään muuta yhtä paljon kuin itseäni. Kukaan ei ikinä pysty käsittämän kuinka riittämätön itselleni olen. Minun maailmassa aurinko ei nouse huomennakaan, minun maailmassa on turha unelmoida mitään tai odottaa jotain tapahtuvan. En muista milloin viimeksi elämässäni olisi tapahtunut jotain muistamisen arvoista, mutta mä pystyn elää näin. Tätä on jatkunut niin kauan, eikä loppua näy. Mun pää on täynnä sairaita ajatuksia, jotka on oppinut ohjailemaan mun toimintaa. Usko muka paremmasta huomisesta on unohdettu jo ajat sitten. Usko siihen, että kaikki voisi vielä joku päivä olla paremmin unohdettiin kun isä kuoli. Kaikki elämässä kiteytyy loppujen lopuksi kuolemaan, joten miksi kuolemaa jopa pelätään? Kaikkihan me kuollaan jossain vaiheessa, jotkut vain aikaisemmin ja jotkut myöhemmin. Tiedän, ettei minun kannattaisi ajatella enään enempää tai saan itselleni vielä paskemman olon, joten koitan sulkea kaiken ymäpäriltäni. Katsotaan josko nukkumisesta tulisi mitään, taino turha edes ajatella. Tiedän jo, etten nuku tänä yönä enään.