Kello 3.45. Istun sängyllä terä kädessä, mutta mihin enään viiltää? Kädet rystysistä olkäpäihin täynnä jälkiä, jotkut uudempia jotkut vanhempia. Lantiot, maha, reidet ja pohkeet nekin täynnä jälkiä. Mitä mä olen tekemässä? Mä en enään itsekkään tiedä. Oon eksynyt ja yksin. Mä en tiedä voiko kehoaan enään pahemmin pilata. Mun keho ei ehkä kestä tätä enää kauaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Mä oon menettäny kaiken mikä on mulle tärkeetä, ei täällä oo enää mitään nähtävää mulle. Miks mä jatkaisin tätä matkaa, kun mä en kestä tätä paskaa. Mä en vaan pysty näkemään itselleni tulevaisuutta täällä. Mua ei kiinnosta mikään täällä enää, jos vain voisin lopettaa hengittämisen ja vapautuu viimeinkin kaikesta täst paskasta. Kun mä kävelen tiellä niin mä toivon et auto ajaa mun päält, kun nään junaraiteet voisin mennä sinne makaamaan, kun mä syön tai juon toivon että, se olisi myrkytettyy että kuolisin, kun poltan röökii toivon että, kuolen siihe, kun mä meen nukkuu toivon etten enää heräis.Ensimmäinen viilto. Toinen. Kolmas. Jos mä tällä kertaa vedänkin liian syvälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti