Hetken vielä hengitän, ulos ja sisään.

Tänään on se päivä. Tänään mä meen, enkä takas enään koskaan tuu. Tänään mä saan taas olla onnellinen. Tänään mä nään taas isän. Tänään mä voin olla vapaa. Tänään mä kuolen.


Mä olen suunnitellut kaiken valmiiksi jo puoli vuotta sitten. Ainoa mikä puuttui oli vain päivä ja se päivä on tänään. Olen liian väsynyt, rikki ja yksinäinen. Oloni on tyhjä, enkä osaa enään edes tuntea mitään. Mä olen ollut sisäisesti kuollut jo kuukausia, mutta pia mä olen oikeasti myös sitä. 

En pyydä tätä keneltäkään anteeksi, sillä ei ole ketään keneltä pyytää anteeksi. En ole edes varma haluaisinko pyytää anteeksi. Varsinkaan mutsilta kaiken sen jälkeen mitä se on mulle aiheuttanut. Mulla ei muita ihmisiä elämässäni ole. Ei ketään sukulaisia joihin pitäisin yhteyttä, ei kavereita, ei edes tuttuja. Ei ketään kenelle sanoa hyvästejä.

"Kello pysähtyy, aika mennä nukkumaan, 

syvään uneen minne ei mutsi enään tuu mukaan."

En osaa kuvailla tätä tunnetta, mutta jotenkin vain tiedän sen, että tähän on hyvä lopettaa. Elämä ei kykene tarjoamaan mulle enään mitään. En edes halua minkään olevan toisin, mä tahdon luovuttaa, en tahdo saada parempaa elämää. Mä en sitä ansaitse.

"Matka mutsin lääkekaapille, siel on lippu höyhensaarille."

Mutsi ei ole kotona, joten nyt on mun aika tehdä se mitä mä olen halunnut tehdä jo pitkään. Meen mutsin lääkekaapille, otan pillerit ja menen huoneeseeni. Kirjoitan mutsille viestin ja kerron, että mun oli aika lähteä isän luo. Ehkä se ymmärtää mua edes kerrankin, ehkä ei, silti nyt on se aika. Otan veitsen ja lääkkeet sängylle. Pieni hymy ilmestyy kasvoillen viimeistä kertaa. 
Epäröimättä vedän lääkkeet naamaan ja valtimon auki. 
Suljen silmät tietäen, etten niitä tule enään koskaan avaaman. 

"Veri virtaa pintaan - elämää. 
Lasi helähtää, hetken enään pelätään. 
Hetken vielä hengitän, ulos ja sisään."

En osaa enään sano muuta kuin, hyvästi. 

"Rakas isä nähdään kohta."

Yksinäinen

Varmasti jokainen meistä on joskus tuntenut yksinäisyyttä. Mä tunnen sitä joka päivä ihan sama missä oon. Vaikka olis katu tai ostoskeskus tai vaikkapa kahvila täynnä ihmisä en koskaan tunne kuuluvani mihinkään. Mä olen irtoinainen osa tätä yhteiskuntaa jonka olomassa oloa ei tiedosta ketään muu kuin minä itse. Joskus jopa unohdan tavallaan olevani oikea ihminen. En ole koskaan kuulunut mihinkään ryhmään, enkä varmasti tule kuulumaankaan, ehkä en edes halua kuulua. Ihmiset ja sosiaalisuus ei ole koskaan ollut mun juttu. On niin outoa miten ihmiset pystyy pitämään yhteyttä toisiinsa tai pitämään huolta toisistaan ja auttamaan toisia, kun en edes tiedä miten pitää itsestäni huolta. 

Mun ainoa ystävä koskaan on ollut mun isä, mutta kun häntäkään ei enään ole. On vain minä itse, yksin. Enkä voi siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni. Työnnän ihmiset pois, koska sitten kun on mun aika mennä en tahdo satuttaa ketään. Mä en vielä itsekkään tiedä koska mun on aika mennä, mutta tiedän, että pian. 

Vaikkei tänään olekkaan niin huono päivä mä tiedän, ettei tämä ole pysyvää. Viimeistään illalla mä olen taas siinä pisteessä, etten tiedä hengitänkö tänään viimeistä kertaa. Mä tiedän sen, koska niin se aina menee. Vaikka jotkut päivät on parempia kuin toiset niin siltikään  mitkään päivät eivät ole hyviä. Jokainen ilta mä en tiedä kauanko vielä mun keho ja mieli kestää. Mutta mä yritän, vaikken tiedä ketä varten. 

"keskellä yötä mä katselen taivasta
mietin, että minkä takii oon tässä maailmassa
vaivaamas muidenki mielii ku omaani
en oo lokaali vaan pelkkä muukalainen
oonko mä väärässä kehossa
oikeella planeetal
tai edes elossa?"
- Sairas †

Parempaa huomista ei ole olemassa.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä kuin minään muunakaan päivänä. Itseasiassa tänään on ehkä jopa huonompi päivä kuin eilen. Pää on täynnä sairaita ajatuksia ja sairaita asioita, joita kukaan ei varmaan koskaan voisi kuvittellakkaan olevan "normaaleja" jollekkin. Oon vaan oppinut elämään itseni kanssa tällä tavalla. Oon oppinut hyväksymään sen, ettei mun elämä tule muuttumaan koskaan parempaan suuntaan. 

Itsetuhoisuudesta on tullut mulle jo tuttua. Tavallaan mä pidän viiltelyä jo kauniina. On niin kaunista nähdä kuin veri valuu viilto viillolta käsiä pitkin, koska samalla mä tiedän et pala mua valuu hukkaan. Vaikka se onkin vain pienen pieni murto-osa musta, niin edes jotain pahaa musta valuu ulos ja ehkä se palaa kauniimpana takaisin. Arvet on kiehtovia, niillä on jokaisella oma tarinansa, toiset oli syvempiä kuin toiset, toisista viilloista jäi näkyvämmät arvet kuin toisista. Osaan sano melkein jokaisesta arvesta milloin olen tehnyt ne ja missä tunne tilassa ja miksi. Mä tunnen mun kaikki arvet, eikä mua jaksa enään kiinnostaa tuleeko niitä uusia. 

Muistan kuin jäin kiinni viiltelystä mutsille. 

Se raahas mut lääkäriin mutta, ne vaan tokas siellä, että en mä ole sellainen tyttö joka viiltelee. Siitähän mä sitten otin itteeni kun ei vakavasti otettu ja mulle tuli joku "tarve" sitten näyttää niille, että en vai, mutten mä nähnyt niitä sitten enään koskaan. Ja nyt mä en enää voi elää ilman. Mutsia ei kiinnostanut, koska se usko niitä lääkäreitä ja mä vaan istuin hiljaa sanomatta mitään. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun mä olen kiinni jäänyt.

Ehkä vielä silloin mun asiat olisi saanut parannettua, mutten ole koskaan osannut puhua kenellekkään mistään. En ole koskaan osannut hankkia apua ja tajusin miten huonosti oikeasti voin liian myöhään. Yritin pitkään uskotella itselleni, että tämä kaikki on vain ohi menevä vaihe ja, että kaikki muuttuu paremmaksi. Jaksoin usko liian kauan, joten enään mä en edes anna itselleni lupaa uskoa. En anna itseni pettyä enään uudestaan, kun tajuankin ettei parempaa huomista ole olemassa.

Mä olen jo toivoton tapaus, eikä mun elämää saa parannettua millään, mä tiedän sen itsekkin. Mä en ole enään edes varma vaihtaisinko mä tän kaiken sormia napauttamalla paremmaksi jos pystyisin, sillä ilman pahaa oloa, ikuista tuskaa ja sisäisiä demoneja, kuka mä olen?

En pysty enään

Jossain vaiheessa tulee se kohta kun sä heräät tähän maailmaan ja tajuat, ettet sä selviä näin enää kauaa.Sun keho ei yksinkertaisesti pysty enää.

Kello 3.45. Istun sängyllä terä kädessä, mutta mihin enään viiltää? Kädet rystysistä olkäpäihin täynnä jälkiä, jotkut uudempia jotkut vanhempia. Lantiot, maha, reidet ja pohkeet nekin täynnä jälkiä. Mitä mä olen tekemässä? Mä en enään itsekkään tiedä. Oon eksynyt ja yksin. Mä en tiedä voiko kehoaan enään pahemmin pilata. Mun keho ei ehkä kestä tätä enää kauaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Mä oon menettäny kaiken mikä on mulle tärkeetä, ei täällä oo enää mitään nähtävää mulle. Miks mä jatkaisin tätä matkaa, kun mä en kestä tätä paskaa. Mä en vaan pysty näkemään itselleni tulevaisuutta täällä. Mua ei kiinnosta mikään täällä enää, jos vain voisin lopettaa hengittämisen ja vapautuu viimeinkin kaikesta täst paskasta. Kun mä kävelen tiellä niin mä toivon et auto ajaa mun päält, kun nään junaraiteet voisin mennä sinne makaamaan, kun mä syön tai juon toivon että, se olisi myrkytettyy että kuolisin, kun poltan röökii toivon että, kuolen siihe, kun mä meen nukkuu toivon etten enää heräis.Ensimmäinen viilto. Toinen. Kolmas. Jos mä tällä kertaa vedänkin liian syvälle.

Ja tänä yönä mä en nuku.

Unessa voit olla kuka vaan tai mitä vaan. Emme muista miten unemme alkavat tai, miten kaikki tapahtumat saavat alkunsa me vain päädymme tapahtumien keskelle. Välillä näämme mitä hulluimpia unia, välillä kauniita unia, välillä painajaisia ja välillä emme edes muista nähneemme mitän unta. Tänä yönä mä en nää yhtäkään unta, tänä yönä mä en pysty nukkumaan. Muistelen väkisinkin isää. Aikaa silloinkuin molemmat viellä hymyilivät. Mieltä eivät painaneet murheet, eikä turhista asioista jaksettu stressata. Isä oli vielä terve, energinen ja ystävällinen. Isällä oli tapana joka aamu herättää minut laulamalla. Ja vielä sairaalassakin se jaksoi laulaa mulle. Voi kuinka kaipaan sitä ääntä... Olin isän prinsessa, tiedän, että hän rakasti minua, mutta hän oli varmaan ainoita ihmisiä ketkä minua rakasti. Isä osasi lukea minua kuin avonta kirjaa, hän tiesi aina kun valehtelin, kun olin surullinen tai kun tarvitsin läheisyyttä. Isälle pystyin kertomaan kaiken mitä elämässäni tapahtui. Isä oli aina se ketä oli neuvomassa ja auttamassa. Isä oli se kenet olisin kaikista vähiten halunnut menettää. Olin onnellinen kun olin isän seurassa. Nykyään kukaan ei rakasta minua enään. Minulla on ikävä sitä tunnetta, kun tietää, että joku toinen oikeasti välittää. Sitä tunnetta tuskin koskaan saan takaisin tässä epätoivoisuuden syövereissä. Ennen mulla oli pari kaveria, mutta nekin työnsin pois, jottei minua voisi enään satuttaa millään tavalla. Totuudessa ainut kuka minua satuttaa olen minä itse. Minä itse olen minun pahin vihollinen. Minussa on kuin kaksi ihmistä, jotka taistelevat keskenään. En tässä maailmassa vihaa ketään muuta yhtä paljon kuin itseäni. Kukaan ei ikinä pysty käsittämän kuinka riittämätön itselleni olen. Minun maailmassa aurinko ei nouse huomennakaan, minun maailmassa on turha unelmoida mitään tai odottaa jotain tapahtuvan. En muista milloin viimeksi elämässäni olisi tapahtunut jotain muistamisen arvoista, mutta mä pystyn elää näin. Tätä on jatkunut niin kauan, eikä loppua näy. Mun pää on täynnä sairaita ajatuksia, jotka on oppinut ohjailemaan mun toimintaa. Usko muka paremmasta huomisesta on unohdettu jo ajat sitten. Usko siihen, että kaikki voisi vielä joku päivä olla paremmin unohdettiin kun isä kuoli. Kaikki elämässä kiteytyy loppujen lopuksi kuolemaan, joten miksi kuolemaa jopa pelätään? Kaikkihan me kuollaan jossain vaiheessa, jotkut vain aikaisemmin ja jotkut myöhemmin. Tiedän, ettei minun kannattaisi ajatella enään enempää tai saan itselleni vielä paskemman olon, joten koitan sulkea kaiken ymäpäriltäni. Katsotaan josko nukkumisesta tulisi mitään, taino turha edes ajatella. Tiedän jo, etten nuku tänä yönä enään.

Uneksin, uneksin, että pääsen pois.

Olen taas aivan sekasin kellon ajasta, päivistä ja muustakin todellisuudesta. Kun avaan silmäni, en tiedä montako päivää olen ollut täällä. Metsässä. Palelen ja joka paikkaan koskee. Eikä mikään ihme, olenhan maannut metsässä ties kuinka kauan. Tänään mun on pakko mennä kotiin. Sinne mutsin haukuttavaksi.. Ei sen takia, että olen ollut poissa vaan, koska olen juonut sen viinoja. Vaivalloisin liikkein nousen istumaan kiveä vasten.  Selkä särkee, pää on kipeä, kädet ja jalat tuntuvat raskailta. Riisun hupparin päältäni joka on oksennuksen peitossa ja tungen sen laukkuuni joka on täynnä kaikenlaisia oksia. Pakotan itseäni nousemaan ylös ja raskain askelin lähden kävelemään kotia kohti. En ole täysin varma suuntavaistostani, mutta yritän löytää pois. Parin harhaan johtaneen reitin päästä löydän itseni tutun tien viereltä. Toivon, ettei kukaan huomaa minua ja minun väsyneitä ja rasittuneita kasvojani. Lähden kävelemään kohti kotia, paikkaa jossa odottavat rakkat teräni. En voi olla näin epäonnistuja. Miten helvetissä mä selvisin taas jälleen kerran? Miksen mä pysty päättämään mun elämää?  Ei se voi olla näin vaikeaa oikeasti. Kaivan laukusta tupakan ja laitan sen palamaan. Keuhkoni täyttyvät taas tutusta ja turvallisesta savusta. Mun erittäin hitaasta itsemurhasta. Itse ainakin ajattelen jokaisen tupakoivien aiheuttavan itselleen hidasta itsemurhaa ja niin myös minä aiheutan itselleni lyhyemmän elämän. Olen melkein kotiovella, enkä tiedä onko mutsi kotona vai ei. Toivon niin, etten joudu kohtaamaan häntä heti sisälle päästyäni. Jään polttamaan tupakan loppuun pihamme eteen ja kaivan avaimia laukustani. Avain kääntyy lukossa ja kahva painuu alas. Avaan oven, eikä mutsin kenkiä näy eteisessä. Huokaan helpotuksesta. Nopein askelin kävelen huoneeseeni ja rojahdan sängylle. Makaan siinä vähän aikaa, kunnes jaksan taas nousta ylös. Revin oksennuksessa olevat vaattet yltäni ja huomaan kehoni olevan mustelmissa, mutten jaksa välittää. Puen pikaisesti ensimmäiset vaatekappaleet päälleni mitkä nään. Ainoa asia jonka haluan tehdä on viiltää ihoa ja tuntea olevani elossa. Nähdä kun pieni osa elämääni virtaa ulos käsistäni. Vasta nyt tajuan, etten ole katsonut kelloa, enkä päivää. Laitan puhelimen lataamaan, että näkisin kauanko mä oikeasti makasin metsässä. Samalla kuulen kun ovi käy. Ei, ei, ei, älä vaan tule kotiin. Se on mutsi. Älä huomaa mun kenkiä eteisessä, älä vaan huomaa.. Mä en jaksa kuunnella sen huutoa. Miksi mä edes tulin kotiin? Miksen mennyt suoraan odottamaan seuraavaa junaa raiteille, ei olis tarvinnut enää ikinä nähdä mutsia. Eteisestä kuuluu huutoa: "Amandaa!" se on mutsi ja se huuta mua. Huomaan pidättäväni hengitystä. Ihan niinkuin se auttaisi, ettei mutsi huomaisi mua. Askeleet yläkertaan.. Mun huoneen ovi aukeaa ja mutsi seisoo siinä, kyyneleet silmissä. Se juoksee halaamaan mua. Nyt se itkee mun olkapäätä vasten ja mä seison tönkkönä, kun sen kädet kietoutuu mun ympärille, kyynelten ja itkun seasta saan erotettua lauseen "missä olen ollut kaksi päivää?" On siis maanatai jos olen ollut kaksi päivää poissa. En olis ikinä uskonu, että mutsi reagois näin. Ehkä se oikeasti välittää. Mitä jos se kuitenkin osaa rakastaa mua. Ei, työnnän ne ajatuksen heti pois. Ei, ei, se ei välitä musta, ei oo koskaan välittänytkään sen jälkeen kun isä kuoli. Sen jälkeen se on käyttäytynyt melkein kuin sillä ei olisi lasta ollenkaan. En saa ajatella, että se välittäis, en saa antaa toivoa itselleni. Yritän työntää mutsia pois, mutta se pitää musta tiuksati kiinni. Ahdistavaa, miksei se päästä irti? Yritän sanoa sille, että päästäis nyt irti, muttei se kuule mua kun se vaan itkee. Odotan, että mutsi lopettaa itkemisen ja sanon sille, että päästää irti. Kerron sille, kaiken minkä muistan, koska en jaksa kuunnella sen kyselyita sen enempää. Sanon vaan, että kaikki on kyllä kunnossa ja kuittaan kaiken viellä tekaistulla hymyllä. Eihän se oo tajunnu, että mä käyn läpi itsemurha ajatuksi joka päivä se vaan luulee, ettei mulla oo kavereita ja tykkään olla omissa oloissani. Ei se edes sen enempää ihmetelly miksi edes join, luulee kai, että se oli joku tällänen nuoruuden kokeilu kun täytyy kokeilla kaikkea "kiellettyä". Jään istumaan sängylle mutsin mentyä ala kertaan ja uppoudun taas omiin ajatuksiini. Mä tajuan, että mä pelkään. Pelkään tulevaisuutta, pelkään itseäni, pelkään, koska haluan tuhota itseni, pelkään maailmaa. Isä, jos sä kuulet mua mä haluan sanoa, että mä oon tosi pahoillani. Oon vaan väsynyt, mä oon vaan pieni tyttö joka elää helvetissä. Mä en edes yritä saada itseäni tästä loputtomasta kuopasta, mulla ei ole voimia siihen. Eikö kukaan kuule, etten mä halua elää täällä enään! Mä en pysty lupaamaan itselleni, että yritän saada olon muuttumaan. Sen mä isä lupaan, että pian mä olen sun kanssa. Isä, mä rakastan sua. Kaivan tutun ja turvallisen terän käteeni. Terä näyttää houkuttelevalta. Hiljalleen terä luikuu syvemmälle ja syvemmälle ihoon.. Voin haistaa ilmassa tuoreen veren hajun. Olen melkein yhtä kylmä ja viileä kuin teräkin. Yhä syvemmälle ja syvemälle. Joku ylitsepääsemätön voima pistää mut tarttumaan aina siihen terään. Vaikka mä haluisin lopettaa, se käskee mua jatkamaan aina vaan enemmän ja enemmän. Tuntuu kuin sisälläni olisi joku muu. Joku, ketä mua ohjailee satuttamaan itseäni kerta kerralta enemmän. Enkä voi vastustaa vaan annan sen voima viedä mua mukanaan. Se on liian vahva ja mä olen liian heikko. Elämä valuu käsistä ulos. Ja mä uneksin.. Uneksin, että pääsen pois, jonnekkin kauas pois, kauas jonnekkin minne muut ei nää. Uneksin, ettei kukaan, ei kukaan vois mua estää, estää tekemästä sitä mistä olen jo kauan unelmoinut.

Herätä mut maanantaina

Haistan jotain vastenmielistä, jotain kammottavaa. Oksennus haisee pistävänä ilmassa. Silmät aukee ja samalla kohtaan pahimman painajaiseni. Mä olen vielä elossa... Ja viellä oksennuksen peitossa... Pettymyksen tunne valtaa koko ruumini ja rupean itkemään hysteerisesti. Outoa sinänsä, koska mä en melkein koskaan itke, ellen ajattele isää. Mutta tällä kertaa en ajattele isää, ajattelen miten saatanan moinen luuseri mä olen kun en pysty itseäni edes tappamaan. Ei sen niin kovin vaikeeta luulisi olevan. Ei multa kai koskaan sitten onnistu mikään. Puhelimesta on loppunut akku, ei mitään tietoa mitä kello on. Luultavasti mutsi ei ole yrittänyt edes soittaa minulle. En tiedä onko vielä sunnuntai vai onko jo maantai. Epäilen sunnuntaita. Se nyt ei ole kovinkaan tärkeä tieto tässä vaiheessa, kouluun en olisi varmaan muutenkaan mennyt. Mä olen väsynyt koulun känytiin ja kaikkeen muuhunkin. Päässä jyskyttää niin, että tuntuu etten pääse nousemaan ylös, enkä edes yritä. Hyvä kun omista ajatuksista saa edes selkoa kun tuntuu, että oksentaa ku nostaa yhtäkään raajaa ylös, päätä särkee aivan jumalattomasti ja yritän rauhoitella itseäni lopettaa itkemisen. Miten meinasin päästä täältä oikeasti pois? En kehtaa edes mennä kadulle vaatteet täynnä oksennusta. Mut mun ei pitänyt jäädä henkiin. Onneksi ei tarvii miettiä mitä selitän mutsille, tuskin se edes huomaa, että oon ollu poissa. Rakas isä toivottavasti et joutunut pettymään siellä ylhäällä kun me ei vieläkään tavattu. Mä kyllä tulen sun luo heti kun vaan luovutan täysin ja suunnittelen varman kuoleman. Joitain ihmisiä ei oo tarkotettu elämään pitkää onnellista elämää ja mä olen yksi niistä. Yksi niistä eksyneitä nuorista jotka eivät löydä elämälleen suuntaa tai tarkoitusta. Jospa tänään olisi sunnuntai, herättäkää mut maanantaina. Silmät alkaa pikku hiljaa mennä kiinni, pää särkee joka häiritsee todella paljon nukahtamista, mutta kuitenkin nukahdan uudelleen. Jospa näkisin kaunista unta..

anteeksi kun tekstejä tulee niin harvoin ja tämäkin on kauhean lyhyt. 

koitan löytää enemmän inspiraatiota ja ens tekstitä tulee pidempi :)