Eksynyt haamu

Mä herään keskellä yötä. Kello on 3.46. Näin taas painajaista. Enhän mä nykyään oikeen ees nää mitään "normaaleja" unia. Nään painajaisii yöisi ja kun herään tajuun joka aamu joutuneeni itse painajaiseen, mun elämään. Pelkkää helvettii kaksneljäseittemän. Käteen sattuu, lakana on ihan veressä. Hitto viillot on taas auennu yön aikana. Taas piti mennä repii käsi auki. Viiltelystä on tullu mulle ku huumetta. Mun on pakko viiltää ihoo tai en tunne olevani edes elossa. Mä ymmärrän sen et joka kerta kun se terä leikkaa mun ihoo voin kuolla. Ehkä mä toivonkin et joku päivä mul käy niin. Taino mikä ehkä.. Sitä mä toivon. Miten kylmä metallin pala voi olla mun paras ystävä. Ei mulla muita ystäviä oo. Ei ketään oo halunnu olla mun ystävä siitä lähtien ku menin kouluun. Oon aina ollu se erilainen, se ketä kiusataan. En mä enää muista millasta on omistaa ystäviä. Se on mulle ihan vieresta. Ihme että oon selvinny näinkään pitkälle. Ilman ystäviä. Ne kolmetoista vuotta mitä isä ehti mun elämässä olla, olin aina isäntyttö. Nyt en oo kenenkään. Eikä mul oo ketään. Isä kuoli, mun ainoa ystävä kuoli kaks vuotta sitten. Sen jälkeen mä oon halunnu vaan kuolla. Ei musta tunnu et olisin edes ihminen, pikemminkin joku haamu joka on eksynyt maan päälle. Mietin huomaakohan ketään edes mun olemassa oloa. Tuntuu ettei mutsikaan välil tajua et sillä on lapsi. Ainut asia mistä se välittää on kuningas alkoholi.Oliskohan sit kaikki oikeesti helpompaa jossen enää jaksais elää ja tappaisin itseni? En jaksa enää miettiä. Pakko mennä takasin nukkumaan.

Isä

Kädet tärisee. Tänään mä teen sen. Käyn isän haudalla. En oo siellä käynyt hautajaisten jälkeen kertaakaan. Oon säästäny mun viimesetkin rahat kukkiin, ruusuja, niitä mun isä olis halunnu et tuon sen haudalle. Istun bussissa, en tiedä miten pystyn tähän, mut pakko mun on sinne mennä. Mä haluan osottaa mun isälle, että mä rakastan sitä edelleen. Haluun et se saa olla ilonen, että viel sille kukkia. Koska mä en oo siihen pystynyt kahteen vuoteen. Jos se nyt mut edes näkee tuolta ylhäältä. Seuraavalla pysäkillä mun täytyy jäädä. Pitäiskö sittenkin vaan mennä suoraan kotiin, jossen käykkään isäni haudalla. En vaan oikeesti oo varma onko musta siihen! Tää pysäkki, täytyy nousta ja kävellä n. 20 metriä hautausmaalle. Mä nousen penkist, tuntuu et jalat pettää alta. Koitan kaikin voimin kävellä eteenpäin, mut tuntuu melkeen mahdottomalta saada askelia kulkemaan. Pakko polttaa yksi rööki ennenkuin astun hautausmaan porteista. Ehkä poltan jopa toisen. Hermostuttaa. Pakko se joskus on tehdä ja sen aika on nyt. Yritän muistella, missä päin mun isän hauta on, mutta sitä on vaikea muistaa, kun viimeksi oon siellä kaksi vuotta sitten ollut. Sen seurauksena kävelen puoli tuntia edes takas haustausmaata. Viimein mä löydän sen. Kylmät väreet kulkee pitkin kehoa. Jähmetyn paikalleni, siinä se on, mun isän nimi, syntymä- ja kuolinpäivä. Unohdan ajantajun kokonaan, muistan taas miten paskaa tää elämä on ilman isää. Kaikki ne muistot pikku skidist kolmeentoist vuoteen asti. Kaikki mitä isän kans tuli koettuu, pyörii mun pääs. Kyynel vierii pitkin poskea, sitä seuraa toinen, sen jälkeen kolmas ja huomaan itkeväni. Mä en voi syyttää sua isä siitä, ettet sä pystynyt taistella syöpää vastaan, en voi syyttää itseäni, mutta silti mulla on paha olla. Mietin milloinkohan mä makaan tossa isän vieressä, milloin mä en pysty enää taistella täällä, ihan niinkuin isälle kävi. Se ei pystyny enään taistelemaan. Ja mä joudun jatkamaan sen taistelua, sen taistelusta tuli mun taistelu. Taistelen joka päivä uuteen huomiseen, huomiseen joka näyttää joka päivä toivottomalta. Kun mä en jaksa enään mä makaan tossa isän vieressä, saan olla onnellinen taas, saan olla taas isän kanssa. Miksi mä tulin käymään täällä? Tää oli iso virhe, pyöritän näitä asioita taas varmaan ainakin koko loppu yön päässäni, tiedän jo nyt, että sinne meni ne yö unet. Ei olis pitäny tulla tänne. Haluun vaan entistä enemmän tohon isän viereen makaamaan. Ikuiseen uneen. Mä osaan kuvitella millasta on ollu kuollut. Ei oo yhtään mitään, et tunne etkä nää, et kuule, et tunne mitään. Ketään ei nää sua enään ikinä, etkä sä nää ketään. Ei sitä tunneta edes pysty kunnolla kuvailemaan, mutta osaan kuvitella millasta se on. Niin paha olla, mun täytyy lähtee täältä. Jätän kukat haudalle, ja lähden kävelemään pois päin. En tiedä minne menisin seuraavaksi. En kehtaa mennä bussilla kotiin meikit levinneenä. En jaksa kävellä kotiin täältä. En voi mennä kirjastoon tän näköisenä. Minne mä meen? Pakko kävellä himaan, en millään jaksais. Oon väsynyt. En vaan väsynyt kävelemään, myös väsynyt elämään. Haluan isän luo. Todennäkösesti mutsikin lähtee täältä mun mentyä. Sit me ollaan taas kaunis perhe. Mutsi ei enää jois ja isä ei olis sairas. Me oltais taas se perhe mikä me oltiin. Vaikka me oltais kuolleita.

Tuskin jää ketään kaipaamaan.

Ja tänä yönä nään unta. Kaunista unta. Metsä. Olen paikassa, jossa kaikialla on kaunista. 

Missään ei näy mitään rumaa. Ei yhtäkään muistutusta tämän yhteiskunnan rumuudesta. En voi kun ihastella näkymää ympärilläni. Voisimpa olla tällä ikuisesti. Ikuisesti unessa, ei voi elämältä parempaa toivoa. Mun on hyvä olla ainoastaan silloin kun nukun. Kävelen läpi metsän, siellä puitten lehdet heiluvat kevyesti pienessä tuulessa, joku eläinkin juoksee puiden lomassa kaukana edessä. Jossain alitajunnassani tajuan ettei tämä kestä ikuisesti, pian herään, kello soi joka päivä samaan aikaan 7.15. Sama herätyskello herättää mut joka päivä. Kuulen sen soivan, pakko avata silmät ja sammuttaa se typerä laite. Avaan silmät ja joudun kohtaamaan taas todellisuuden, kamalan todellisuuden johon joudun heräämään joka päivä vasten tahtoani. Sammutan herätyskellon. Miksi edes pakotan itseni kouluun joka päivä. Ei ketään ole mua nostamassa sängystä ylös. Mutsia ei kiinnosta, käynkö koulua vai en. Eihän sitä kiinnosta muu kuin alkoholi muutenkaan. Miks helvetis mä nousen joka päivä, miks pistän sen kellon herättää mut? Ehkä siks, että siitä on tullu mulle rutiini. Mehän ollaan ihan skidistä asti noustu joka päivä ja menty kouluun. Se on se mihin me ollaan totuttu. Me ei uskalleta rikkoo rutiineita. Lähes jokanen päivä on samallainen. Samat hommat päivästä toiseen, samat toiminta tavat joka ikinen päivä. Me ei uskalleta poiketa meidän joka päiväisistä rutiineista. Mitä jos joku päivä en menisi kouluun? Jäisin vaan kotiin makaamaan, heräisin myöhään. En meniskään kirjastoon niinkuin joka päivä, menisin vaikka kahvilaan. Mitä jos mutsi ei joiskaan viikkoon? Sitä en tuu varmaan koskaan näkemään, etteikö mutsi jois viikkoon. Ei se pysty olla erossa alkoholista. Aika nousta ylös. Väsyttää viel mut pakko raahautuu alakertaan syömään ja pesemään hampaat. Kunnollisesta aamupalasta on turha edes haaveilla. Mutsin kaikki rahat menee juomiseen joten meidän jääkaappi näyttää aikalailla tyhjää. En jaksa syödä mitään, kaikki on varmaan viikon vanhaa muutenkin. Seuraavaksi katson vaatekaappiini. Eihän sielt ikinä löydy mitään kivaa, ei mutsilla oo rahaa ostaa mulle uusia vatteita. En muista milloin viimeksi olisin saanut jotain uutta. Mun täytyy meikitkin ja kaikki varastaa, ei mulla niihin rahaa olisi. Valitsen tavalliset mustat farkut ja valkoisen t-paidan ja heitän sen päälle tummansinisen hupparin. Voin vain unelmoida jos joku päivä heräisin jostain toisesta perheestä, joka rakastais mua ja ostais mulle uusia vaatteita kun niitä tarviin. Ostaisi muutenkin kaiken mitä tarvitsisin niin ei tarvis varastaa kaikkea. Mulla oli sellainen perhe viellä ennen kuin isä lähti parempaan paikkaan, mäkin toivon, että pääsisin jonnekkin kauas pois. Jonnekkin missä ei tarvis tuntee mitään, ei tarvis enää hengittää, ei tarvis enää kattoo kun punaset purot vierii pitkin käsivarsia. Te tiedätte kyllä mistä paikasta mä puhun, mä puhun paikasta joka on pilvien päällä. En usko taivaaseen, mutta uskon, että pilvien päällä on paikka meille henkemme menettäneille. Mä olisin paljon onnellisempi siellä. Mä heitän meikit naamaan, katon kelloa. Viellä 15 minuuttia ennekuin mun pitää lähteä kouluun. Heittäydyn selälleen sängylle. Mietin tän yhteiskunnan virheitä. Me asutaan hyvinvointi valtiossa, mutta silti ihmiset voi huonosti. Okei, mun kohdalla se on oma syy, että voin huonosti. Mä en halua apua, en suostu ottamaan apua vastaan. Mä taistelen yksin, koska mä en haluu koskaan voittaa tätä taistelua. Mä haluan olla tän sairauden urhi. Mun ei kuuluiskaan selviytyy tästä. Kaikki on jättäny mut taistelemaan yksin. Ketään ei oo jääny mun vierelle, mä en jaksa enää välittää, ettei ketään välitä musta. Sen kanssa on pakko osata elää. En kuulu kenenkään elämään enään. Olen turha tässä maailmassa. Ja mä tiedän ettei ketään tulis edes kiinnostamaan jos lähtisin, tuskin ketään edes huomaisi. En jaksa ajatella enää enempää, koulussa saan joksikin aikaa muuta ajateltavaa, lähden kävelemään 10 minuuttia etuajassa. Ehdinpä polttaa muutaman röökin enemmän.

Just a cut
Just a scratch
"What's that mark?"
"It was just the cat."
Just an excuse
Just another lie
"What's with all the bracelets?"
"Just fashion, why?"
Just a tear
Just a scream
"Why were you crying?"
"Just a bad dream."
But it's not just a cut
Or a tear, or a lie
It's always 'just one more'
Until you die...