Isä

Kädet tärisee. Tänään mä teen sen. Käyn isän haudalla. En oo siellä käynyt hautajaisten jälkeen kertaakaan. Oon säästäny mun viimesetkin rahat kukkiin, ruusuja, niitä mun isä olis halunnu et tuon sen haudalle. Istun bussissa, en tiedä miten pystyn tähän, mut pakko mun on sinne mennä. Mä haluan osottaa mun isälle, että mä rakastan sitä edelleen. Haluun et se saa olla ilonen, että viel sille kukkia. Koska mä en oo siihen pystynyt kahteen vuoteen. Jos se nyt mut edes näkee tuolta ylhäältä. Seuraavalla pysäkillä mun täytyy jäädä. Pitäiskö sittenkin vaan mennä suoraan kotiin, jossen käykkään isäni haudalla. En vaan oikeesti oo varma onko musta siihen! Tää pysäkki, täytyy nousta ja kävellä n. 20 metriä hautausmaalle. Mä nousen penkist, tuntuu et jalat pettää alta. Koitan kaikin voimin kävellä eteenpäin, mut tuntuu melkeen mahdottomalta saada askelia kulkemaan. Pakko polttaa yksi rööki ennenkuin astun hautausmaan porteista. Ehkä poltan jopa toisen. Hermostuttaa. Pakko se joskus on tehdä ja sen aika on nyt. Yritän muistella, missä päin mun isän hauta on, mutta sitä on vaikea muistaa, kun viimeksi oon siellä kaksi vuotta sitten ollut. Sen seurauksena kävelen puoli tuntia edes takas haustausmaata. Viimein mä löydän sen. Kylmät väreet kulkee pitkin kehoa. Jähmetyn paikalleni, siinä se on, mun isän nimi, syntymä- ja kuolinpäivä. Unohdan ajantajun kokonaan, muistan taas miten paskaa tää elämä on ilman isää. Kaikki ne muistot pikku skidist kolmeentoist vuoteen asti. Kaikki mitä isän kans tuli koettuu, pyörii mun pääs. Kyynel vierii pitkin poskea, sitä seuraa toinen, sen jälkeen kolmas ja huomaan itkeväni. Mä en voi syyttää sua isä siitä, ettet sä pystynyt taistella syöpää vastaan, en voi syyttää itseäni, mutta silti mulla on paha olla. Mietin milloinkohan mä makaan tossa isän vieressä, milloin mä en pysty enää taistella täällä, ihan niinkuin isälle kävi. Se ei pystyny enään taistelemaan. Ja mä joudun jatkamaan sen taistelua, sen taistelusta tuli mun taistelu. Taistelen joka päivä uuteen huomiseen, huomiseen joka näyttää joka päivä toivottomalta. Kun mä en jaksa enään mä makaan tossa isän vieressä, saan olla onnellinen taas, saan olla taas isän kanssa. Miksi mä tulin käymään täällä? Tää oli iso virhe, pyöritän näitä asioita taas varmaan ainakin koko loppu yön päässäni, tiedän jo nyt, että sinne meni ne yö unet. Ei olis pitäny tulla tänne. Haluun vaan entistä enemmän tohon isän viereen makaamaan. Ikuiseen uneen. Mä osaan kuvitella millasta on ollu kuollut. Ei oo yhtään mitään, et tunne etkä nää, et kuule, et tunne mitään. Ketään ei nää sua enään ikinä, etkä sä nää ketään. Ei sitä tunneta edes pysty kunnolla kuvailemaan, mutta osaan kuvitella millasta se on. Niin paha olla, mun täytyy lähtee täältä. Jätän kukat haudalle, ja lähden kävelemään pois päin. En tiedä minne menisin seuraavaksi. En kehtaa mennä bussilla kotiin meikit levinneenä. En jaksa kävellä kotiin täältä. En voi mennä kirjastoon tän näköisenä. Minne mä meen? Pakko kävellä himaan, en millään jaksais. Oon väsynyt. En vaan väsynyt kävelemään, myös väsynyt elämään. Haluan isän luo. Todennäkösesti mutsikin lähtee täältä mun mentyä. Sit me ollaan taas kaunis perhe. Mutsi ei enää jois ja isä ei olis sairas. Me oltais taas se perhe mikä me oltiin. Vaikka me oltais kuolleita.