Mä herään keskellä yötä. Kello on 3.46. Näin taas painajaista. Enhän mä nykyään oikeen ees nää mitään "normaaleja" unia. Nään painajaisii yöisi ja kun herään tajuun joka aamu joutuneeni itse painajaiseen, mun elämään. Pelkkää helvettii kaksneljäseittemän. Käteen sattuu, lakana on ihan veressä. Hitto viillot on taas auennu yön aikana. Taas piti mennä repii käsi auki. Viiltelystä on tullu mulle ku huumetta. Mun on pakko viiltää ihoo tai en tunne olevani edes elossa. Mä ymmärrän sen et joka kerta kun se terä leikkaa mun ihoo voin kuolla. Ehkä mä toivonkin et joku päivä mul käy niin. Taino mikä ehkä.. Sitä mä toivon. Miten kylmä metallin pala voi olla mun paras ystävä. Ei mulla muita ystäviä oo. Ei ketään oo halunnu olla mun ystävä siitä lähtien ku menin kouluun. Oon aina ollu se erilainen, se ketä kiusataan. En mä enää muista millasta on omistaa ystäviä. Se on mulle ihan vieresta. Ihme että oon selvinny näinkään pitkälle. Ilman ystäviä. Ne kolmetoista vuotta mitä isä ehti mun elämässä olla, olin aina isäntyttö. Nyt en oo kenenkään. Eikä mul oo ketään. Isä kuoli, mun ainoa ystävä kuoli kaks vuotta sitten. Sen jälkeen mä oon halunnu vaan kuolla. Ei musta tunnu et olisin edes ihminen, pikemminkin joku haamu joka on eksynyt maan päälle. Mietin huomaakohan ketään edes mun olemassa oloa. Tuntuu ettei mutsikaan välil tajua et sillä on lapsi. Ainut asia mistä se välittää on kuningas alkoholi.Oliskohan sit kaikki oikeesti helpompaa jossen enää jaksais elää ja tappaisin itseni? En jaksa enää miettiä. Pakko mennä takasin nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti