Tuskin jää ketään kaipaamaan.

Ja tänä yönä nään unta. Kaunista unta. Metsä. Olen paikassa, jossa kaikialla on kaunista. 

Missään ei näy mitään rumaa. Ei yhtäkään muistutusta tämän yhteiskunnan rumuudesta. En voi kun ihastella näkymää ympärilläni. Voisimpa olla tällä ikuisesti. Ikuisesti unessa, ei voi elämältä parempaa toivoa. Mun on hyvä olla ainoastaan silloin kun nukun. Kävelen läpi metsän, siellä puitten lehdet heiluvat kevyesti pienessä tuulessa, joku eläinkin juoksee puiden lomassa kaukana edessä. Jossain alitajunnassani tajuan ettei tämä kestä ikuisesti, pian herään, kello soi joka päivä samaan aikaan 7.15. Sama herätyskello herättää mut joka päivä. Kuulen sen soivan, pakko avata silmät ja sammuttaa se typerä laite. Avaan silmät ja joudun kohtaamaan taas todellisuuden, kamalan todellisuuden johon joudun heräämään joka päivä vasten tahtoani. Sammutan herätyskellon. Miksi edes pakotan itseni kouluun joka päivä. Ei ketään ole mua nostamassa sängystä ylös. Mutsia ei kiinnosta, käynkö koulua vai en. Eihän sitä kiinnosta muu kuin alkoholi muutenkaan. Miks helvetis mä nousen joka päivä, miks pistän sen kellon herättää mut? Ehkä siks, että siitä on tullu mulle rutiini. Mehän ollaan ihan skidistä asti noustu joka päivä ja menty kouluun. Se on se mihin me ollaan totuttu. Me ei uskalleta rikkoo rutiineita. Lähes jokanen päivä on samallainen. Samat hommat päivästä toiseen, samat toiminta tavat joka ikinen päivä. Me ei uskalleta poiketa meidän joka päiväisistä rutiineista. Mitä jos joku päivä en menisi kouluun? Jäisin vaan kotiin makaamaan, heräisin myöhään. En meniskään kirjastoon niinkuin joka päivä, menisin vaikka kahvilaan. Mitä jos mutsi ei joiskaan viikkoon? Sitä en tuu varmaan koskaan näkemään, etteikö mutsi jois viikkoon. Ei se pysty olla erossa alkoholista. Aika nousta ylös. Väsyttää viel mut pakko raahautuu alakertaan syömään ja pesemään hampaat. Kunnollisesta aamupalasta on turha edes haaveilla. Mutsin kaikki rahat menee juomiseen joten meidän jääkaappi näyttää aikalailla tyhjää. En jaksa syödä mitään, kaikki on varmaan viikon vanhaa muutenkin. Seuraavaksi katson vaatekaappiini. Eihän sielt ikinä löydy mitään kivaa, ei mutsilla oo rahaa ostaa mulle uusia vatteita. En muista milloin viimeksi olisin saanut jotain uutta. Mun täytyy meikitkin ja kaikki varastaa, ei mulla niihin rahaa olisi. Valitsen tavalliset mustat farkut ja valkoisen t-paidan ja heitän sen päälle tummansinisen hupparin. Voin vain unelmoida jos joku päivä heräisin jostain toisesta perheestä, joka rakastais mua ja ostais mulle uusia vaatteita kun niitä tarviin. Ostaisi muutenkin kaiken mitä tarvitsisin niin ei tarvis varastaa kaikkea. Mulla oli sellainen perhe viellä ennen kuin isä lähti parempaan paikkaan, mäkin toivon, että pääsisin jonnekkin kauas pois. Jonnekkin missä ei tarvis tuntee mitään, ei tarvis enää hengittää, ei tarvis enää kattoo kun punaset purot vierii pitkin käsivarsia. Te tiedätte kyllä mistä paikasta mä puhun, mä puhun paikasta joka on pilvien päällä. En usko taivaaseen, mutta uskon, että pilvien päällä on paikka meille henkemme menettäneille. Mä olisin paljon onnellisempi siellä. Mä heitän meikit naamaan, katon kelloa. Viellä 15 minuuttia ennekuin mun pitää lähteä kouluun. Heittäydyn selälleen sängylle. Mietin tän yhteiskunnan virheitä. Me asutaan hyvinvointi valtiossa, mutta silti ihmiset voi huonosti. Okei, mun kohdalla se on oma syy, että voin huonosti. Mä en halua apua, en suostu ottamaan apua vastaan. Mä taistelen yksin, koska mä en haluu koskaan voittaa tätä taistelua. Mä haluan olla tän sairauden urhi. Mun ei kuuluiskaan selviytyy tästä. Kaikki on jättäny mut taistelemaan yksin. Ketään ei oo jääny mun vierelle, mä en jaksa enää välittää, ettei ketään välitä musta. Sen kanssa on pakko osata elää. En kuulu kenenkään elämään enään. Olen turha tässä maailmassa. Ja mä tiedän ettei ketään tulis edes kiinnostamaan jos lähtisin, tuskin ketään edes huomaisi. En jaksa ajatella enää enempää, koulussa saan joksikin aikaa muuta ajateltavaa, lähden kävelemään 10 minuuttia etuajassa. Ehdinpä polttaa muutaman röökin enemmän.

Just a cut
Just a scratch
"What's that mark?"
"It was just the cat."
Just an excuse
Just another lie
"What's with all the bracelets?"
"Just fashion, why?"
Just a tear
Just a scream
"Why were you crying?"
"Just a bad dream."
But it's not just a cut
Or a tear, or a lie
It's always 'just one more'
Until you die...