Hyvää syntymäpäivää, mulle..

Tänään on minun syntymäpäivä. 16 vuotta tulee täyteen tätä paskaa, eikä ketään edes muista sitä. Mutsikaan ei oo tullut vielä edes himaan vaikka kello on 12.46. No en mä varmaan olis edes odottanu että se tulee himaan lauantai yöllä. Salaa toivon et se olis jättäny menemättä baariin ennen mun syntymäpäivää, salaa toivon että se olis muistanu. Turhaan mä taas odotin että sitä kiinnostais. Mua ei huvittais edes nousta ylös sängystä. Ei mua muutenkaan kiinnosta tehdä yhtään mitään. Jos mä vaan voisin kadota maan alle, oon varma ettei ketään edes huomaisi. Välil mietin miten oon edes pystynyt pitää itseäni hengissä näinkin kauan. Miten mä oon pystyny joka päivä käymään tän saman läpi uudestaan ja uudestaan. Mä katon mun arpia ja nään rikkinäisiä unelmia. Unelmia paremmasta elämästä, paremmasta paikasta. Mun unelmat ei tuu koskaan käymään toteen ennekuin mä kuolen. Kaks vuotta ja mä oon täysi ikäinen. Tuleekohan musta koskaan edes täysi ikäistä? En usko että mä selviin niin kauan. En jaksa taistella enää niinkään kauaa. Mä oon luovuttaja. Oon jo luovuttanu, koska en jaksa taistella mun oloja vastaan. Ei mulla vaan ole voimia pistää mun ajatuksille vastaan. Minussa ei ole mitään hyvää, eikä mitään mistä maailma hyötyis. Joten se on aivan saman tekevää olenko mä täällä vai en. En omista enään tunteita. Tai omistan mut ainoot tunteet mitä mussa on jäljellä on kipu ja tuska. Mä en pysty kokemaan rakkautta, iloa tai onnellisuutta. Enkä mä muista olenko mä kokenut noita tunteita sen jälkeen kun isä kuoli. Kaikki mun tunteet kuoli samalla kun mun isä lähti pois. Katson itseäni peilistä, mä olen nyt 16, mä näytän väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Eikä tää pieli valehtele, sitä mä oon. Peili ei koskaan valehtele mulle. Se näyttää mulle mun naaman, mutta mä en nää mun naamaa, mä nään jotain ihan muuta. Syvemmälle pintaa. Paljon, paljon syvemmälle. Mä kohtaan mun silmissä mun demonit silmästä silmään. Käännän katseeni pois peilistä. Kävelen mutsin viinakaapille. Mä en pysty olla mun synttäreitä selvinpäin, koska oon kuitenkin yksin. Laitan pari pulloa laukkuun, pistän kengät jalkaan ja menen ovesta ulos. Auringon valo paistaa silmiini, vittu että vihaan aurinkoa. Lähden kävelemään eteenpäin vailla päämäärää. Katsotaan minne tie vie. Jonnekkin missä ei ole muita ihmisiä. Sytytän röökin, katselen ympärilleni, kävelen tuttua tietä. Tästä mä menen joka päivä kouluun, mutten jatka eteenpäin. Käännyn vasemmalle, pois tutulta tieltä. Metsään, jonnekkin kauas metsään. Ei kukaan mua sieltä löydä. Rämmin metsän syvyyksiin. Mitä kauemmas, sitä parempi. Otan pullon laukusta ja korkkaan sen, ja juon kurkusta alas niin paljon kerrallaaan kuin vain pystyn. Juon ja juon ja juon ja vaihdan toiseen pulloon. Sekin menee kurkusta alas, kunnes keho ei pysty enään. Olotila vaihtuu kevyemmäksi ja hetken tuntuu jopa paremmalta. Mä toivon että mä kuolisin tänään, sen mä haluan syntymäpäivä lahjaksi. Oon nähnyt tästä elämästä jo tarpeeksi. Mulla ei ole mitään hävittävää, eikä mitään voitettavaa. Mä oon vaan mä. Eläny omassa maailmassa, jonne en oo päästänyt muita lähelleni. Jossei oo ketään ketä rakastaa tai välittää, on helpompi lähteä, koska mun kuolema ei tulis satuttaman ketään. Silmissä sumenee, hetki hetkeltä olo on sekavampi. Ja mä en pysty pitämään silmiäni enään auki..

Kuuleeko kukaan mun huutoa?

Kello soi. Vihdoinkin tunti loppui. Viel kaks tuntia nii pääsen koulusta. Tää on täyttä kidutusta, en oo koskaan tykännyt koulusta. Kävelen luokasta ulos käytävälle. Sit pihalle röökille ja takas sisälle. Mä oon kuin joku haamu kun laahustan näillä käytävillä. Kukaan ei kiinnitä muhun huomiota, kukaan ei tunne mua. Kukaan ei varmaan edes tiedosta olemassa oloani. Parempi kuitenkin näin, en mä edes kaipaa huomiota keneltäkään. Tietääköhän ketään oppilas koko koulussa edes mun nimeä. Mä oon ala-asteelta asti ollu se hiljanen ihme hiippari. Koko elämäni mä oon ollu se jolla ei ole kavereita. Kävelen koulun "suosittujen" ohi. Ne ja niiden tekoripset ja -kynnet ja hiustenpidennykset. Miten noin barbien ja teennäisen näköiset ihmiset omistaa edes kavereita? Nyky maailma on muutenkin nykyään niin kiero. Kaikki vähänkin erillaiset on heti jotenki huonoja ihmisiä. Mut tä on sitä mitä oon aina elänyt, se mihin oon tottunut, enkä sitä edes haluais muuttaa. Niin kauan mä oon kattonu kaikkia vierestä ja ihmetellyt miten mun elämä on niin erillaista kuin muiden. Jostain mä varmaan joskus löytäisin ihmisen joka on kokenu kaiken saman kuin mä, mut mun on silti vaikee  uskoo et joku vois oikeesti elää tätä samaa helvettii joka päivä. Mua niin ärsyttää ne jotka elää niiden täydellises maailmas jotain niin helvetin tärkeetä ja täydellistä elämää ja vitsailee jostain viiltelemisestä ja masennuksesta jne. Ne ei tajua kuinka paljon tällänen elämä repii ihmistä sisältä. Miten vaikeeta se on yrittää pitää itteään hengissä kun koko aja haluis luovuttaa. Miten vaikeeta on yirttää esittää kaikille ulospäin et sulla on kaikki hyvin. Mä en koskaan puhu kenellekkään koulussa, mutta silti mä sisäisesti huudan. Huudan, mutta ketään ei kuule mua. Kello soi. Pakko mennä tunnille, vaikka haluisin vain kotiin nukkumaan.

Eksynyt haamu

Mä herään keskellä yötä. Kello on 3.46. Näin taas painajaista. Enhän mä nykyään oikeen ees nää mitään "normaaleja" unia. Nään painajaisii yöisi ja kun herään tajuun joka aamu joutuneeni itse painajaiseen, mun elämään. Pelkkää helvettii kaksneljäseittemän. Käteen sattuu, lakana on ihan veressä. Hitto viillot on taas auennu yön aikana. Taas piti mennä repii käsi auki. Viiltelystä on tullu mulle ku huumetta. Mun on pakko viiltää ihoo tai en tunne olevani edes elossa. Mä ymmärrän sen et joka kerta kun se terä leikkaa mun ihoo voin kuolla. Ehkä mä toivonkin et joku päivä mul käy niin. Taino mikä ehkä.. Sitä mä toivon. Miten kylmä metallin pala voi olla mun paras ystävä. Ei mulla muita ystäviä oo. Ei ketään oo halunnu olla mun ystävä siitä lähtien ku menin kouluun. Oon aina ollu se erilainen, se ketä kiusataan. En mä enää muista millasta on omistaa ystäviä. Se on mulle ihan vieresta. Ihme että oon selvinny näinkään pitkälle. Ilman ystäviä. Ne kolmetoista vuotta mitä isä ehti mun elämässä olla, olin aina isäntyttö. Nyt en oo kenenkään. Eikä mul oo ketään. Isä kuoli, mun ainoa ystävä kuoli kaks vuotta sitten. Sen jälkeen mä oon halunnu vaan kuolla. Ei musta tunnu et olisin edes ihminen, pikemminkin joku haamu joka on eksynyt maan päälle. Mietin huomaakohan ketään edes mun olemassa oloa. Tuntuu ettei mutsikaan välil tajua et sillä on lapsi. Ainut asia mistä se välittää on kuningas alkoholi.Oliskohan sit kaikki oikeesti helpompaa jossen enää jaksais elää ja tappaisin itseni? En jaksa enää miettiä. Pakko mennä takasin nukkumaan.

Isä

Kädet tärisee. Tänään mä teen sen. Käyn isän haudalla. En oo siellä käynyt hautajaisten jälkeen kertaakaan. Oon säästäny mun viimesetkin rahat kukkiin, ruusuja, niitä mun isä olis halunnu et tuon sen haudalle. Istun bussissa, en tiedä miten pystyn tähän, mut pakko mun on sinne mennä. Mä haluan osottaa mun isälle, että mä rakastan sitä edelleen. Haluun et se saa olla ilonen, että viel sille kukkia. Koska mä en oo siihen pystynyt kahteen vuoteen. Jos se nyt mut edes näkee tuolta ylhäältä. Seuraavalla pysäkillä mun täytyy jäädä. Pitäiskö sittenkin vaan mennä suoraan kotiin, jossen käykkään isäni haudalla. En vaan oikeesti oo varma onko musta siihen! Tää pysäkki, täytyy nousta ja kävellä n. 20 metriä hautausmaalle. Mä nousen penkist, tuntuu et jalat pettää alta. Koitan kaikin voimin kävellä eteenpäin, mut tuntuu melkeen mahdottomalta saada askelia kulkemaan. Pakko polttaa yksi rööki ennenkuin astun hautausmaan porteista. Ehkä poltan jopa toisen. Hermostuttaa. Pakko se joskus on tehdä ja sen aika on nyt. Yritän muistella, missä päin mun isän hauta on, mutta sitä on vaikea muistaa, kun viimeksi oon siellä kaksi vuotta sitten ollut. Sen seurauksena kävelen puoli tuntia edes takas haustausmaata. Viimein mä löydän sen. Kylmät väreet kulkee pitkin kehoa. Jähmetyn paikalleni, siinä se on, mun isän nimi, syntymä- ja kuolinpäivä. Unohdan ajantajun kokonaan, muistan taas miten paskaa tää elämä on ilman isää. Kaikki ne muistot pikku skidist kolmeentoist vuoteen asti. Kaikki mitä isän kans tuli koettuu, pyörii mun pääs. Kyynel vierii pitkin poskea, sitä seuraa toinen, sen jälkeen kolmas ja huomaan itkeväni. Mä en voi syyttää sua isä siitä, ettet sä pystynyt taistella syöpää vastaan, en voi syyttää itseäni, mutta silti mulla on paha olla. Mietin milloinkohan mä makaan tossa isän vieressä, milloin mä en pysty enää taistella täällä, ihan niinkuin isälle kävi. Se ei pystyny enään taistelemaan. Ja mä joudun jatkamaan sen taistelua, sen taistelusta tuli mun taistelu. Taistelen joka päivä uuteen huomiseen, huomiseen joka näyttää joka päivä toivottomalta. Kun mä en jaksa enään mä makaan tossa isän vieressä, saan olla onnellinen taas, saan olla taas isän kanssa. Miksi mä tulin käymään täällä? Tää oli iso virhe, pyöritän näitä asioita taas varmaan ainakin koko loppu yön päässäni, tiedän jo nyt, että sinne meni ne yö unet. Ei olis pitäny tulla tänne. Haluun vaan entistä enemmän tohon isän viereen makaamaan. Ikuiseen uneen. Mä osaan kuvitella millasta on ollu kuollut. Ei oo yhtään mitään, et tunne etkä nää, et kuule, et tunne mitään. Ketään ei nää sua enään ikinä, etkä sä nää ketään. Ei sitä tunneta edes pysty kunnolla kuvailemaan, mutta osaan kuvitella millasta se on. Niin paha olla, mun täytyy lähtee täältä. Jätän kukat haudalle, ja lähden kävelemään pois päin. En tiedä minne menisin seuraavaksi. En kehtaa mennä bussilla kotiin meikit levinneenä. En jaksa kävellä kotiin täältä. En voi mennä kirjastoon tän näköisenä. Minne mä meen? Pakko kävellä himaan, en millään jaksais. Oon väsynyt. En vaan väsynyt kävelemään, myös väsynyt elämään. Haluan isän luo. Todennäkösesti mutsikin lähtee täältä mun mentyä. Sit me ollaan taas kaunis perhe. Mutsi ei enää jois ja isä ei olis sairas. Me oltais taas se perhe mikä me oltiin. Vaikka me oltais kuolleita.

Tuskin jää ketään kaipaamaan.

Ja tänä yönä nään unta. Kaunista unta. Metsä. Olen paikassa, jossa kaikialla on kaunista. 

Missään ei näy mitään rumaa. Ei yhtäkään muistutusta tämän yhteiskunnan rumuudesta. En voi kun ihastella näkymää ympärilläni. Voisimpa olla tällä ikuisesti. Ikuisesti unessa, ei voi elämältä parempaa toivoa. Mun on hyvä olla ainoastaan silloin kun nukun. Kävelen läpi metsän, siellä puitten lehdet heiluvat kevyesti pienessä tuulessa, joku eläinkin juoksee puiden lomassa kaukana edessä. Jossain alitajunnassani tajuan ettei tämä kestä ikuisesti, pian herään, kello soi joka päivä samaan aikaan 7.15. Sama herätyskello herättää mut joka päivä. Kuulen sen soivan, pakko avata silmät ja sammuttaa se typerä laite. Avaan silmät ja joudun kohtaamaan taas todellisuuden, kamalan todellisuuden johon joudun heräämään joka päivä vasten tahtoani. Sammutan herätyskellon. Miksi edes pakotan itseni kouluun joka päivä. Ei ketään ole mua nostamassa sängystä ylös. Mutsia ei kiinnosta, käynkö koulua vai en. Eihän sitä kiinnosta muu kuin alkoholi muutenkaan. Miks helvetis mä nousen joka päivä, miks pistän sen kellon herättää mut? Ehkä siks, että siitä on tullu mulle rutiini. Mehän ollaan ihan skidistä asti noustu joka päivä ja menty kouluun. Se on se mihin me ollaan totuttu. Me ei uskalleta rikkoo rutiineita. Lähes jokanen päivä on samallainen. Samat hommat päivästä toiseen, samat toiminta tavat joka ikinen päivä. Me ei uskalleta poiketa meidän joka päiväisistä rutiineista. Mitä jos joku päivä en menisi kouluun? Jäisin vaan kotiin makaamaan, heräisin myöhään. En meniskään kirjastoon niinkuin joka päivä, menisin vaikka kahvilaan. Mitä jos mutsi ei joiskaan viikkoon? Sitä en tuu varmaan koskaan näkemään, etteikö mutsi jois viikkoon. Ei se pysty olla erossa alkoholista. Aika nousta ylös. Väsyttää viel mut pakko raahautuu alakertaan syömään ja pesemään hampaat. Kunnollisesta aamupalasta on turha edes haaveilla. Mutsin kaikki rahat menee juomiseen joten meidän jääkaappi näyttää aikalailla tyhjää. En jaksa syödä mitään, kaikki on varmaan viikon vanhaa muutenkin. Seuraavaksi katson vaatekaappiini. Eihän sielt ikinä löydy mitään kivaa, ei mutsilla oo rahaa ostaa mulle uusia vatteita. En muista milloin viimeksi olisin saanut jotain uutta. Mun täytyy meikitkin ja kaikki varastaa, ei mulla niihin rahaa olisi. Valitsen tavalliset mustat farkut ja valkoisen t-paidan ja heitän sen päälle tummansinisen hupparin. Voin vain unelmoida jos joku päivä heräisin jostain toisesta perheestä, joka rakastais mua ja ostais mulle uusia vaatteita kun niitä tarviin. Ostaisi muutenkin kaiken mitä tarvitsisin niin ei tarvis varastaa kaikkea. Mulla oli sellainen perhe viellä ennen kuin isä lähti parempaan paikkaan, mäkin toivon, että pääsisin jonnekkin kauas pois. Jonnekkin missä ei tarvis tuntee mitään, ei tarvis enää hengittää, ei tarvis enää kattoo kun punaset purot vierii pitkin käsivarsia. Te tiedätte kyllä mistä paikasta mä puhun, mä puhun paikasta joka on pilvien päällä. En usko taivaaseen, mutta uskon, että pilvien päällä on paikka meille henkemme menettäneille. Mä olisin paljon onnellisempi siellä. Mä heitän meikit naamaan, katon kelloa. Viellä 15 minuuttia ennekuin mun pitää lähteä kouluun. Heittäydyn selälleen sängylle. Mietin tän yhteiskunnan virheitä. Me asutaan hyvinvointi valtiossa, mutta silti ihmiset voi huonosti. Okei, mun kohdalla se on oma syy, että voin huonosti. Mä en halua apua, en suostu ottamaan apua vastaan. Mä taistelen yksin, koska mä en haluu koskaan voittaa tätä taistelua. Mä haluan olla tän sairauden urhi. Mun ei kuuluiskaan selviytyy tästä. Kaikki on jättäny mut taistelemaan yksin. Ketään ei oo jääny mun vierelle, mä en jaksa enää välittää, ettei ketään välitä musta. Sen kanssa on pakko osata elää. En kuulu kenenkään elämään enään. Olen turha tässä maailmassa. Ja mä tiedän ettei ketään tulis edes kiinnostamaan jos lähtisin, tuskin ketään edes huomaisi. En jaksa ajatella enää enempää, koulussa saan joksikin aikaa muuta ajateltavaa, lähden kävelemään 10 minuuttia etuajassa. Ehdinpä polttaa muutaman röökin enemmän.

Just a cut
Just a scratch
"What's that mark?"
"It was just the cat."
Just an excuse
Just another lie
"What's with all the bracelets?"
"Just fashion, why?"
Just a tear
Just a scream
"Why were you crying?"
"Just a bad dream."
But it's not just a cut
Or a tear, or a lie
It's always 'just one more'
Until you die...

Onko ketään samanlaista?

Loppu syksy, ilma viilenee, kylmä tuuli. Mä seison bussipysäkillä keskustassa. Ahdistaa. Liikaa ihmisiä. Miksi kotiin pääsee vain keskustan kautta? Mietin et miettiikö kukaan muu koskaan että joku noista voi omistaa kauhean menneisyyden tai omistaako ketään ongelmia jotka ei päälle päin näy. Kai kaikilla meillä on salaisuutemme. Tuhoaako joku muu itseään joka ilta samalla tavalla kuin minä. Voisiko jollain näistä olla sama kohtalo kuín mulla. Kuolema oman käden kautta viellä jonain päivänä. Masennus. Itsetuhoisuus. Itse ihno. Kaikki se ja moni muu tekijä ajoi mut tähän pisteeseen. Ihmiseksi joka on pelkät kuoret, en mitään enää sisällä. En tunne mitään, en mitään muuta kuin tuskaa, kipua. Ei pysty tuntemaan muuta. Onkohan joku näistä mun ympärillä olevista ihmisistä romahtamis pisteessä? Mä ainakin olen. Pakko jaksaa päiväst toiseen, ei jaksais edes päätä tyynyst nostaa, mut ketään ei saa huomata et mä hajoon. Kaivan taskusta puhelimeni, kello on 20.35, viellä viis minuuttia. Etsin sytkärin laukusta ja nappaan askista yhden röökin. Sytytän röökin ja kaivan taas puhelinta taskustani, joku soittaa. Se on mutsi. Mitä se nyt taas haluaa, mä oon tulos himaan koko ajan. En jaksa vastata, kyllä se kohta mut näkee, kunhan se bussi nyt tulis. Huomaan palelevani. Etsisin hanskat laukustani jos vaan jaksaisi. Bussi tulee ihan kohta, turha vaiva. Katson puhelintani, 20.38, kyllä sen bussin pitäs olla täs jo. Miten muut voi näyttää noin hyvinvointisilta. Mä oon varmaa kamala näky näitten muitten keskellä. Mun silmät ei oo nähny unta kahteen päivään, liikaa stressii, ei pysty nukkumaan. Nonni, vihdoinki se bussi tulee. Kello on jo 20.41. Meen istuu takapenkille, pistän kuulokkeet korviin. En jaksa enää ajatella mitä mun ympärillä tapahtuu. Yritän sulkee muun maailman ulos mun mielestä ja keskittyy laulun sanoihin. Bussi matka taittuu viidessä minuutissa. Joudun kävelee viel 10 minuuttii pysäkiltä kotiin. Miksen ottanu sitä paksumpaa takkii? No palelenpahan omasta tyhmyydestä. Koko matkan kotiin vaan ajattelin kuinka rumaa kaikki ympärillä on, niin harmaata ja tummaa. Kaikki puitten lehdetkin on tippunu, kaikki näyttää niin autiolta. Nään jo meidän talon. Mä oon asunu siinä ihan syntymästä asti, eli nyt 15 vuotta. Ahdistaa ajatella et mä oon kohta jo 16. Sit enää kaksi vuotta ja oon täys ikänen. En pysty ajattelemaan pidemmälle tulevaisuuteen. Kaikki näyttää niin toivottomalta. En kuitenkaan tuu saamaan asuntoo, opiskelu paikkaa, töitä, tarpeeks rahaa jne. Otan avaimet taskusta ja avaan ulko-oven. Astun eteiseen ja pistän takin naulakkoon. Mutsi huutaa "Hyvä kun tulit ajoissa." Se on taas juonu, mä kuulen sen äänestä. En jaksa vastaa sille. Isää mulla ei enää ole, se kuoli syöpään kun mä olin 13. Mulla on kauhea ikävä sitä. Mulla ei ole ollut enää ketään kenelle pystyn puhumaan kun se kuoli. Mutsi ei ymmärrä mua. Eikä mul oo kavereita. Mä vietän mun päivät kirjastossa. Raahaudun portaita ylös mun huoneeseen. En jaksa syödä iltapalaa, söinhän jo saalatin kirjastossa ollessani. Meen makaa sängylleni, kai sitä pitäs oikeesti nukkuu. Ensin suihkuun sitte nukkumaa. Suihkusta tullessani muistan huomiset kokeet. En jaksa lukee niihin, menkööt huonosti. Ei jaksa kiinnostaa. Puen pyjaman ylleni ja pistän silmät kiinni. Ei, ei taas. Mä tiesin et näin käy. Se piru mun pään sisällä sanoo et ota se terä sieltä yöpöydän laatikosta. EI! En suostu siihen taas. Mutsi ei tiedä että mä olen viillellyt jo puolitoista vuotta. Se vaa ravaa baareissa. Ei sitä kiinnosta mitä mä teen tai missä mä meen. Paitsi sillon kun se on selvinpäin. Sillon se osaa olla ihan jees. Äänet mun päässä sanoo mulle et on pakko viiltää ihoo. Pakko viiltää, muuten ei tunnu et ois ees elossa. Pakko viiltää, muuten ei tunne mitään. MUT MÄ EN HALUA! Niitä ääniä ei kiinnosta, ne pakottaa sut siihen. Mä oon liian heikko vastustaakseni niitä. Mä kaivan sen terän sieltä laatikon pohjalta. Yritin piilottaa sen mut ne tietää mun pään sisällä että se on siellä. Pari viiltoo, sit riittää. Kai nyt tiedän itekkin ettei se oo koskaan se pari viiltoo. Kädet tärisee, kylmä metalli koskee ihoa, viiltää sitä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Punasia puroja kulkee pitkin käsivartta. Mä annan niitte kulkee pitkin mun kättä ja pyyhin ne pois ennen kun ne hyytyy. Mä epäonnistuin taas. Kyyneleet tippuu silmä nurkista. Isä, tällästä se on ollu sun lähdön jälkeen. Miks se tauti vei sun voimat loppuun. Yritän nukkua mut tästä taitaa taas tulla yksi valvottu yö lisää, koska äänet mun pään sisällä pakottaa mua valvomaan. Ne ei anna nukkua.

pahoittelen jos on kirjoitusvirheitä mutta en ole mikään paras kirjoittaja, 

saa kertoo mielipiteitä jatkanko kirjotteluu