Yksinäinen

Varmasti jokainen meistä on joskus tuntenut yksinäisyyttä. Mä tunnen sitä joka päivä ihan sama missä oon. Vaikka olis katu tai ostoskeskus tai vaikkapa kahvila täynnä ihmisä en koskaan tunne kuuluvani mihinkään. Mä olen irtoinainen osa tätä yhteiskuntaa jonka olomassa oloa ei tiedosta ketään muu kuin minä itse. Joskus jopa unohdan tavallaan olevani oikea ihminen. En ole koskaan kuulunut mihinkään ryhmään, enkä varmasti tule kuulumaankaan, ehkä en edes halua kuulua. Ihmiset ja sosiaalisuus ei ole koskaan ollut mun juttu. On niin outoa miten ihmiset pystyy pitämään yhteyttä toisiinsa tai pitämään huolta toisistaan ja auttamaan toisia, kun en edes tiedä miten pitää itsestäni huolta. 

Mun ainoa ystävä koskaan on ollut mun isä, mutta kun häntäkään ei enään ole. On vain minä itse, yksin. Enkä voi siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni. Työnnän ihmiset pois, koska sitten kun on mun aika mennä en tahdo satuttaa ketään. Mä en vielä itsekkään tiedä koska mun on aika mennä, mutta tiedän, että pian. 

Vaikkei tänään olekkaan niin huono päivä mä tiedän, ettei tämä ole pysyvää. Viimeistään illalla mä olen taas siinä pisteessä, etten tiedä hengitänkö tänään viimeistä kertaa. Mä tiedän sen, koska niin se aina menee. Vaikka jotkut päivät on parempia kuin toiset niin siltikään  mitkään päivät eivät ole hyviä. Jokainen ilta mä en tiedä kauanko vielä mun keho ja mieli kestää. Mutta mä yritän, vaikken tiedä ketä varten. 

"keskellä yötä mä katselen taivasta
mietin, että minkä takii oon tässä maailmassa
vaivaamas muidenki mielii ku omaani
en oo lokaali vaan pelkkä muukalainen
oonko mä väärässä kehossa
oikeella planeetal
tai edes elossa?"
- Sairas †

Parempaa huomista ei ole olemassa.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä kuin minään muunakaan päivänä. Itseasiassa tänään on ehkä jopa huonompi päivä kuin eilen. Pää on täynnä sairaita ajatuksia ja sairaita asioita, joita kukaan ei varmaan koskaan voisi kuvittellakkaan olevan "normaaleja" jollekkin. Oon vaan oppinut elämään itseni kanssa tällä tavalla. Oon oppinut hyväksymään sen, ettei mun elämä tule muuttumaan koskaan parempaan suuntaan. 

Itsetuhoisuudesta on tullut mulle jo tuttua. Tavallaan mä pidän viiltelyä jo kauniina. On niin kaunista nähdä kuin veri valuu viilto viillolta käsiä pitkin, koska samalla mä tiedän et pala mua valuu hukkaan. Vaikka se onkin vain pienen pieni murto-osa musta, niin edes jotain pahaa musta valuu ulos ja ehkä se palaa kauniimpana takaisin. Arvet on kiehtovia, niillä on jokaisella oma tarinansa, toiset oli syvempiä kuin toiset, toisista viilloista jäi näkyvämmät arvet kuin toisista. Osaan sano melkein jokaisesta arvesta milloin olen tehnyt ne ja missä tunne tilassa ja miksi. Mä tunnen mun kaikki arvet, eikä mua jaksa enään kiinnostaa tuleeko niitä uusia. 

Muistan kuin jäin kiinni viiltelystä mutsille. 

Se raahas mut lääkäriin mutta, ne vaan tokas siellä, että en mä ole sellainen tyttö joka viiltelee. Siitähän mä sitten otin itteeni kun ei vakavasti otettu ja mulle tuli joku "tarve" sitten näyttää niille, että en vai, mutten mä nähnyt niitä sitten enään koskaan. Ja nyt mä en enää voi elää ilman. Mutsia ei kiinnostanut, koska se usko niitä lääkäreitä ja mä vaan istuin hiljaa sanomatta mitään. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun mä olen kiinni jäänyt.

Ehkä vielä silloin mun asiat olisi saanut parannettua, mutten ole koskaan osannut puhua kenellekkään mistään. En ole koskaan osannut hankkia apua ja tajusin miten huonosti oikeasti voin liian myöhään. Yritin pitkään uskotella itselleni, että tämä kaikki on vain ohi menevä vaihe ja, että kaikki muuttuu paremmaksi. Jaksoin usko liian kauan, joten enään mä en edes anna itselleni lupaa uskoa. En anna itseni pettyä enään uudestaan, kun tajuankin ettei parempaa huomista ole olemassa.

Mä olen jo toivoton tapaus, eikä mun elämää saa parannettua millään, mä tiedän sen itsekkin. Mä en ole enään edes varma vaihtaisinko mä tän kaiken sormia napauttamalla paremmaksi jos pystyisin, sillä ilman pahaa oloa, ikuista tuskaa ja sisäisiä demoneja, kuka mä olen?

En pysty enään

Jossain vaiheessa tulee se kohta kun sä heräät tähän maailmaan ja tajuat, ettet sä selviä näin enää kauaa.Sun keho ei yksinkertaisesti pysty enää.

Kello 3.45. Istun sängyllä terä kädessä, mutta mihin enään viiltää? Kädet rystysistä olkäpäihin täynnä jälkiä, jotkut uudempia jotkut vanhempia. Lantiot, maha, reidet ja pohkeet nekin täynnä jälkiä. Mitä mä olen tekemässä? Mä en enään itsekkään tiedä. Oon eksynyt ja yksin. Mä en tiedä voiko kehoaan enään pahemmin pilata. Mun keho ei ehkä kestä tätä enää kauaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Mä oon menettäny kaiken mikä on mulle tärkeetä, ei täällä oo enää mitään nähtävää mulle. Miks mä jatkaisin tätä matkaa, kun mä en kestä tätä paskaa. Mä en vaan pysty näkemään itselleni tulevaisuutta täällä. Mua ei kiinnosta mikään täällä enää, jos vain voisin lopettaa hengittämisen ja vapautuu viimeinkin kaikesta täst paskasta. Kun mä kävelen tiellä niin mä toivon et auto ajaa mun päält, kun nään junaraiteet voisin mennä sinne makaamaan, kun mä syön tai juon toivon että, se olisi myrkytettyy että kuolisin, kun poltan röökii toivon että, kuolen siihe, kun mä meen nukkuu toivon etten enää heräis.Ensimmäinen viilto. Toinen. Kolmas. Jos mä tällä kertaa vedänkin liian syvälle.

Ja tänä yönä mä en nuku.

Unessa voit olla kuka vaan tai mitä vaan. Emme muista miten unemme alkavat tai, miten kaikki tapahtumat saavat alkunsa me vain päädymme tapahtumien keskelle. Välillä näämme mitä hulluimpia unia, välillä kauniita unia, välillä painajaisia ja välillä emme edes muista nähneemme mitän unta. Tänä yönä mä en nää yhtäkään unta, tänä yönä mä en pysty nukkumaan. Muistelen väkisinkin isää. Aikaa silloinkuin molemmat viellä hymyilivät. Mieltä eivät painaneet murheet, eikä turhista asioista jaksettu stressata. Isä oli vielä terve, energinen ja ystävällinen. Isällä oli tapana joka aamu herättää minut laulamalla. Ja vielä sairaalassakin se jaksoi laulaa mulle. Voi kuinka kaipaan sitä ääntä... Olin isän prinsessa, tiedän, että hän rakasti minua, mutta hän oli varmaan ainoita ihmisiä ketkä minua rakasti. Isä osasi lukea minua kuin avonta kirjaa, hän tiesi aina kun valehtelin, kun olin surullinen tai kun tarvitsin läheisyyttä. Isälle pystyin kertomaan kaiken mitä elämässäni tapahtui. Isä oli aina se ketä oli neuvomassa ja auttamassa. Isä oli se kenet olisin kaikista vähiten halunnut menettää. Olin onnellinen kun olin isän seurassa. Nykyään kukaan ei rakasta minua enään. Minulla on ikävä sitä tunnetta, kun tietää, että joku toinen oikeasti välittää. Sitä tunnetta tuskin koskaan saan takaisin tässä epätoivoisuuden syövereissä. Ennen mulla oli pari kaveria, mutta nekin työnsin pois, jottei minua voisi enään satuttaa millään tavalla. Totuudessa ainut kuka minua satuttaa olen minä itse. Minä itse olen minun pahin vihollinen. Minussa on kuin kaksi ihmistä, jotka taistelevat keskenään. En tässä maailmassa vihaa ketään muuta yhtä paljon kuin itseäni. Kukaan ei ikinä pysty käsittämän kuinka riittämätön itselleni olen. Minun maailmassa aurinko ei nouse huomennakaan, minun maailmassa on turha unelmoida mitään tai odottaa jotain tapahtuvan. En muista milloin viimeksi elämässäni olisi tapahtunut jotain muistamisen arvoista, mutta mä pystyn elää näin. Tätä on jatkunut niin kauan, eikä loppua näy. Mun pää on täynnä sairaita ajatuksia, jotka on oppinut ohjailemaan mun toimintaa. Usko muka paremmasta huomisesta on unohdettu jo ajat sitten. Usko siihen, että kaikki voisi vielä joku päivä olla paremmin unohdettiin kun isä kuoli. Kaikki elämässä kiteytyy loppujen lopuksi kuolemaan, joten miksi kuolemaa jopa pelätään? Kaikkihan me kuollaan jossain vaiheessa, jotkut vain aikaisemmin ja jotkut myöhemmin. Tiedän, ettei minun kannattaisi ajatella enään enempää tai saan itselleni vielä paskemman olon, joten koitan sulkea kaiken ymäpäriltäni. Katsotaan josko nukkumisesta tulisi mitään, taino turha edes ajatella. Tiedän jo, etten nuku tänä yönä enään.

Uneksin, uneksin, että pääsen pois.

Olen taas aivan sekasin kellon ajasta, päivistä ja muustakin todellisuudesta. Kun avaan silmäni, en tiedä montako päivää olen ollut täällä. Metsässä. Palelen ja joka paikkaan koskee. Eikä mikään ihme, olenhan maannut metsässä ties kuinka kauan. Tänään mun on pakko mennä kotiin. Sinne mutsin haukuttavaksi.. Ei sen takia, että olen ollut poissa vaan, koska olen juonut sen viinoja. Vaivalloisin liikkein nousen istumaan kiveä vasten.  Selkä särkee, pää on kipeä, kädet ja jalat tuntuvat raskailta. Riisun hupparin päältäni joka on oksennuksen peitossa ja tungen sen laukkuuni joka on täynnä kaikenlaisia oksia. Pakotan itseäni nousemaan ylös ja raskain askelin lähden kävelemään kotia kohti. En ole täysin varma suuntavaistostani, mutta yritän löytää pois. Parin harhaan johtaneen reitin päästä löydän itseni tutun tien viereltä. Toivon, ettei kukaan huomaa minua ja minun väsyneitä ja rasittuneita kasvojani. Lähden kävelemään kohti kotia, paikkaa jossa odottavat rakkat teräni. En voi olla näin epäonnistuja. Miten helvetissä mä selvisin taas jälleen kerran? Miksen mä pysty päättämään mun elämää?  Ei se voi olla näin vaikeaa oikeasti. Kaivan laukusta tupakan ja laitan sen palamaan. Keuhkoni täyttyvät taas tutusta ja turvallisesta savusta. Mun erittäin hitaasta itsemurhasta. Itse ainakin ajattelen jokaisen tupakoivien aiheuttavan itselleen hidasta itsemurhaa ja niin myös minä aiheutan itselleni lyhyemmän elämän. Olen melkein kotiovella, enkä tiedä onko mutsi kotona vai ei. Toivon niin, etten joudu kohtaamaan häntä heti sisälle päästyäni. Jään polttamaan tupakan loppuun pihamme eteen ja kaivan avaimia laukustani. Avain kääntyy lukossa ja kahva painuu alas. Avaan oven, eikä mutsin kenkiä näy eteisessä. Huokaan helpotuksesta. Nopein askelin kävelen huoneeseeni ja rojahdan sängylle. Makaan siinä vähän aikaa, kunnes jaksan taas nousta ylös. Revin oksennuksessa olevat vaattet yltäni ja huomaan kehoni olevan mustelmissa, mutten jaksa välittää. Puen pikaisesti ensimmäiset vaatekappaleet päälleni mitkä nään. Ainoa asia jonka haluan tehdä on viiltää ihoa ja tuntea olevani elossa. Nähdä kun pieni osa elämääni virtaa ulos käsistäni. Vasta nyt tajuan, etten ole katsonut kelloa, enkä päivää. Laitan puhelimen lataamaan, että näkisin kauanko mä oikeasti makasin metsässä. Samalla kuulen kun ovi käy. Ei, ei, ei, älä vaan tule kotiin. Se on mutsi. Älä huomaa mun kenkiä eteisessä, älä vaan huomaa.. Mä en jaksa kuunnella sen huutoa. Miksi mä edes tulin kotiin? Miksen mennyt suoraan odottamaan seuraavaa junaa raiteille, ei olis tarvinnut enää ikinä nähdä mutsia. Eteisestä kuuluu huutoa: "Amandaa!" se on mutsi ja se huuta mua. Huomaan pidättäväni hengitystä. Ihan niinkuin se auttaisi, ettei mutsi huomaisi mua. Askeleet yläkertaan.. Mun huoneen ovi aukeaa ja mutsi seisoo siinä, kyyneleet silmissä. Se juoksee halaamaan mua. Nyt se itkee mun olkapäätä vasten ja mä seison tönkkönä, kun sen kädet kietoutuu mun ympärille, kyynelten ja itkun seasta saan erotettua lauseen "missä olen ollut kaksi päivää?" On siis maanatai jos olen ollut kaksi päivää poissa. En olis ikinä uskonu, että mutsi reagois näin. Ehkä se oikeasti välittää. Mitä jos se kuitenkin osaa rakastaa mua. Ei, työnnän ne ajatuksen heti pois. Ei, ei, se ei välitä musta, ei oo koskaan välittänytkään sen jälkeen kun isä kuoli. Sen jälkeen se on käyttäytynyt melkein kuin sillä ei olisi lasta ollenkaan. En saa ajatella, että se välittäis, en saa antaa toivoa itselleni. Yritän työntää mutsia pois, mutta se pitää musta tiuksati kiinni. Ahdistavaa, miksei se päästä irti? Yritän sanoa sille, että päästäis nyt irti, muttei se kuule mua kun se vaan itkee. Odotan, että mutsi lopettaa itkemisen ja sanon sille, että päästää irti. Kerron sille, kaiken minkä muistan, koska en jaksa kuunnella sen kyselyita sen enempää. Sanon vaan, että kaikki on kyllä kunnossa ja kuittaan kaiken viellä tekaistulla hymyllä. Eihän se oo tajunnu, että mä käyn läpi itsemurha ajatuksi joka päivä se vaan luulee, ettei mulla oo kavereita ja tykkään olla omissa oloissani. Ei se edes sen enempää ihmetelly miksi edes join, luulee kai, että se oli joku tällänen nuoruuden kokeilu kun täytyy kokeilla kaikkea "kiellettyä". Jään istumaan sängylle mutsin mentyä ala kertaan ja uppoudun taas omiin ajatuksiini. Mä tajuan, että mä pelkään. Pelkään tulevaisuutta, pelkään itseäni, pelkään, koska haluan tuhota itseni, pelkään maailmaa. Isä, jos sä kuulet mua mä haluan sanoa, että mä oon tosi pahoillani. Oon vaan väsynyt, mä oon vaan pieni tyttö joka elää helvetissä. Mä en edes yritä saada itseäni tästä loputtomasta kuopasta, mulla ei ole voimia siihen. Eikö kukaan kuule, etten mä halua elää täällä enään! Mä en pysty lupaamaan itselleni, että yritän saada olon muuttumaan. Sen mä isä lupaan, että pian mä olen sun kanssa. Isä, mä rakastan sua. Kaivan tutun ja turvallisen terän käteeni. Terä näyttää houkuttelevalta. Hiljalleen terä luikuu syvemmälle ja syvemmälle ihoon.. Voin haistaa ilmassa tuoreen veren hajun. Olen melkein yhtä kylmä ja viileä kuin teräkin. Yhä syvemmälle ja syvemälle. Joku ylitsepääsemätön voima pistää mut tarttumaan aina siihen terään. Vaikka mä haluisin lopettaa, se käskee mua jatkamaan aina vaan enemmän ja enemmän. Tuntuu kuin sisälläni olisi joku muu. Joku, ketä mua ohjailee satuttamaan itseäni kerta kerralta enemmän. Enkä voi vastustaa vaan annan sen voima viedä mua mukanaan. Se on liian vahva ja mä olen liian heikko. Elämä valuu käsistä ulos. Ja mä uneksin.. Uneksin, että pääsen pois, jonnekkin kauas pois, kauas jonnekkin minne muut ei nää. Uneksin, ettei kukaan, ei kukaan vois mua estää, estää tekemästä sitä mistä olen jo kauan unelmoinut.

Herätä mut maanantaina

Haistan jotain vastenmielistä, jotain kammottavaa. Oksennus haisee pistävänä ilmassa. Silmät aukee ja samalla kohtaan pahimman painajaiseni. Mä olen vielä elossa... Ja viellä oksennuksen peitossa... Pettymyksen tunne valtaa koko ruumini ja rupean itkemään hysteerisesti. Outoa sinänsä, koska mä en melkein koskaan itke, ellen ajattele isää. Mutta tällä kertaa en ajattele isää, ajattelen miten saatanan moinen luuseri mä olen kun en pysty itseäni edes tappamaan. Ei sen niin kovin vaikeeta luulisi olevan. Ei multa kai koskaan sitten onnistu mikään. Puhelimesta on loppunut akku, ei mitään tietoa mitä kello on. Luultavasti mutsi ei ole yrittänyt edes soittaa minulle. En tiedä onko vielä sunnuntai vai onko jo maantai. Epäilen sunnuntaita. Se nyt ei ole kovinkaan tärkeä tieto tässä vaiheessa, kouluun en olisi varmaan muutenkaan mennyt. Mä olen väsynyt koulun känytiin ja kaikkeen muuhunkin. Päässä jyskyttää niin, että tuntuu etten pääse nousemaan ylös, enkä edes yritä. Hyvä kun omista ajatuksista saa edes selkoa kun tuntuu, että oksentaa ku nostaa yhtäkään raajaa ylös, päätä särkee aivan jumalattomasti ja yritän rauhoitella itseäni lopettaa itkemisen. Miten meinasin päästä täältä oikeasti pois? En kehtaa edes mennä kadulle vaatteet täynnä oksennusta. Mut mun ei pitänyt jäädä henkiin. Onneksi ei tarvii miettiä mitä selitän mutsille, tuskin se edes huomaa, että oon ollu poissa. Rakas isä toivottavasti et joutunut pettymään siellä ylhäällä kun me ei vieläkään tavattu. Mä kyllä tulen sun luo heti kun vaan luovutan täysin ja suunnittelen varman kuoleman. Joitain ihmisiä ei oo tarkotettu elämään pitkää onnellista elämää ja mä olen yksi niistä. Yksi niistä eksyneitä nuorista jotka eivät löydä elämälleen suuntaa tai tarkoitusta. Jospa tänään olisi sunnuntai, herättäkää mut maanantaina. Silmät alkaa pikku hiljaa mennä kiinni, pää särkee joka häiritsee todella paljon nukahtamista, mutta kuitenkin nukahdan uudelleen. Jospa näkisin kaunista unta..

anteeksi kun tekstejä tulee niin harvoin ja tämäkin on kauhean lyhyt. 

koitan löytää enemmän inspiraatiota ja ens tekstitä tulee pidempi :)

Hyvää syntymäpäivää, mulle..

Tänään on minun syntymäpäivä. 16 vuotta tulee täyteen tätä paskaa, eikä ketään edes muista sitä. Mutsikaan ei oo tullut vielä edes himaan vaikka kello on 12.46. No en mä varmaan olis edes odottanu että se tulee himaan lauantai yöllä. Salaa toivon et se olis jättäny menemättä baariin ennen mun syntymäpäivää, salaa toivon että se olis muistanu. Turhaan mä taas odotin että sitä kiinnostais. Mua ei huvittais edes nousta ylös sängystä. Ei mua muutenkaan kiinnosta tehdä yhtään mitään. Jos mä vaan voisin kadota maan alle, oon varma ettei ketään edes huomaisi. Välil mietin miten oon edes pystynyt pitää itseäni hengissä näinkin kauan. Miten mä oon pystyny joka päivä käymään tän saman läpi uudestaan ja uudestaan. Mä katon mun arpia ja nään rikkinäisiä unelmia. Unelmia paremmasta elämästä, paremmasta paikasta. Mun unelmat ei tuu koskaan käymään toteen ennekuin mä kuolen. Kaks vuotta ja mä oon täysi ikäinen. Tuleekohan musta koskaan edes täysi ikäistä? En usko että mä selviin niin kauan. En jaksa taistella enää niinkään kauaa. Mä oon luovuttaja. Oon jo luovuttanu, koska en jaksa taistella mun oloja vastaan. Ei mulla vaan ole voimia pistää mun ajatuksille vastaan. Minussa ei ole mitään hyvää, eikä mitään mistä maailma hyötyis. Joten se on aivan saman tekevää olenko mä täällä vai en. En omista enään tunteita. Tai omistan mut ainoot tunteet mitä mussa on jäljellä on kipu ja tuska. Mä en pysty kokemaan rakkautta, iloa tai onnellisuutta. Enkä mä muista olenko mä kokenut noita tunteita sen jälkeen kun isä kuoli. Kaikki mun tunteet kuoli samalla kun mun isä lähti pois. Katson itseäni peilistä, mä olen nyt 16, mä näytän väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Eikä tää pieli valehtele, sitä mä oon. Peili ei koskaan valehtele mulle. Se näyttää mulle mun naaman, mutta mä en nää mun naamaa, mä nään jotain ihan muuta. Syvemmälle pintaa. Paljon, paljon syvemmälle. Mä kohtaan mun silmissä mun demonit silmästä silmään. Käännän katseeni pois peilistä. Kävelen mutsin viinakaapille. Mä en pysty olla mun synttäreitä selvinpäin, koska oon kuitenkin yksin. Laitan pari pulloa laukkuun, pistän kengät jalkaan ja menen ovesta ulos. Auringon valo paistaa silmiini, vittu että vihaan aurinkoa. Lähden kävelemään eteenpäin vailla päämäärää. Katsotaan minne tie vie. Jonnekkin missä ei ole muita ihmisiä. Sytytän röökin, katselen ympärilleni, kävelen tuttua tietä. Tästä mä menen joka päivä kouluun, mutten jatka eteenpäin. Käännyn vasemmalle, pois tutulta tieltä. Metsään, jonnekkin kauas metsään. Ei kukaan mua sieltä löydä. Rämmin metsän syvyyksiin. Mitä kauemmas, sitä parempi. Otan pullon laukusta ja korkkaan sen, ja juon kurkusta alas niin paljon kerrallaaan kuin vain pystyn. Juon ja juon ja juon ja vaihdan toiseen pulloon. Sekin menee kurkusta alas, kunnes keho ei pysty enään. Olotila vaihtuu kevyemmäksi ja hetken tuntuu jopa paremmalta. Mä toivon että mä kuolisin tänään, sen mä haluan syntymäpäivä lahjaksi. Oon nähnyt tästä elämästä jo tarpeeksi. Mulla ei ole mitään hävittävää, eikä mitään voitettavaa. Mä oon vaan mä. Eläny omassa maailmassa, jonne en oo päästänyt muita lähelleni. Jossei oo ketään ketä rakastaa tai välittää, on helpompi lähteä, koska mun kuolema ei tulis satuttaman ketään. Silmissä sumenee, hetki hetkeltä olo on sekavampi. Ja mä en pysty pitämään silmiäni enään auki..

Kuuleeko kukaan mun huutoa?

Kello soi. Vihdoinkin tunti loppui. Viel kaks tuntia nii pääsen koulusta. Tää on täyttä kidutusta, en oo koskaan tykännyt koulusta. Kävelen luokasta ulos käytävälle. Sit pihalle röökille ja takas sisälle. Mä oon kuin joku haamu kun laahustan näillä käytävillä. Kukaan ei kiinnitä muhun huomiota, kukaan ei tunne mua. Kukaan ei varmaan edes tiedosta olemassa oloani. Parempi kuitenkin näin, en mä edes kaipaa huomiota keneltäkään. Tietääköhän ketään oppilas koko koulussa edes mun nimeä. Mä oon ala-asteelta asti ollu se hiljanen ihme hiippari. Koko elämäni mä oon ollu se jolla ei ole kavereita. Kävelen koulun "suosittujen" ohi. Ne ja niiden tekoripset ja -kynnet ja hiustenpidennykset. Miten noin barbien ja teennäisen näköiset ihmiset omistaa edes kavereita? Nyky maailma on muutenkin nykyään niin kiero. Kaikki vähänkin erillaiset on heti jotenki huonoja ihmisiä. Mut tä on sitä mitä oon aina elänyt, se mihin oon tottunut, enkä sitä edes haluais muuttaa. Niin kauan mä oon kattonu kaikkia vierestä ja ihmetellyt miten mun elämä on niin erillaista kuin muiden. Jostain mä varmaan joskus löytäisin ihmisen joka on kokenu kaiken saman kuin mä, mut mun on silti vaikee  uskoo et joku vois oikeesti elää tätä samaa helvettii joka päivä. Mua niin ärsyttää ne jotka elää niiden täydellises maailmas jotain niin helvetin tärkeetä ja täydellistä elämää ja vitsailee jostain viiltelemisestä ja masennuksesta jne. Ne ei tajua kuinka paljon tällänen elämä repii ihmistä sisältä. Miten vaikeeta se on yrittää pitää itteään hengissä kun koko aja haluis luovuttaa. Miten vaikeeta on yirttää esittää kaikille ulospäin et sulla on kaikki hyvin. Mä en koskaan puhu kenellekkään koulussa, mutta silti mä sisäisesti huudan. Huudan, mutta ketään ei kuule mua. Kello soi. Pakko mennä tunnille, vaikka haluisin vain kotiin nukkumaan.

Eksynyt haamu

Mä herään keskellä yötä. Kello on 3.46. Näin taas painajaista. Enhän mä nykyään oikeen ees nää mitään "normaaleja" unia. Nään painajaisii yöisi ja kun herään tajuun joka aamu joutuneeni itse painajaiseen, mun elämään. Pelkkää helvettii kaksneljäseittemän. Käteen sattuu, lakana on ihan veressä. Hitto viillot on taas auennu yön aikana. Taas piti mennä repii käsi auki. Viiltelystä on tullu mulle ku huumetta. Mun on pakko viiltää ihoo tai en tunne olevani edes elossa. Mä ymmärrän sen et joka kerta kun se terä leikkaa mun ihoo voin kuolla. Ehkä mä toivonkin et joku päivä mul käy niin. Taino mikä ehkä.. Sitä mä toivon. Miten kylmä metallin pala voi olla mun paras ystävä. Ei mulla muita ystäviä oo. Ei ketään oo halunnu olla mun ystävä siitä lähtien ku menin kouluun. Oon aina ollu se erilainen, se ketä kiusataan. En mä enää muista millasta on omistaa ystäviä. Se on mulle ihan vieresta. Ihme että oon selvinny näinkään pitkälle. Ilman ystäviä. Ne kolmetoista vuotta mitä isä ehti mun elämässä olla, olin aina isäntyttö. Nyt en oo kenenkään. Eikä mul oo ketään. Isä kuoli, mun ainoa ystävä kuoli kaks vuotta sitten. Sen jälkeen mä oon halunnu vaan kuolla. Ei musta tunnu et olisin edes ihminen, pikemminkin joku haamu joka on eksynyt maan päälle. Mietin huomaakohan ketään edes mun olemassa oloa. Tuntuu ettei mutsikaan välil tajua et sillä on lapsi. Ainut asia mistä se välittää on kuningas alkoholi.Oliskohan sit kaikki oikeesti helpompaa jossen enää jaksais elää ja tappaisin itseni? En jaksa enää miettiä. Pakko mennä takasin nukkumaan.

Isä

Kädet tärisee. Tänään mä teen sen. Käyn isän haudalla. En oo siellä käynyt hautajaisten jälkeen kertaakaan. Oon säästäny mun viimesetkin rahat kukkiin, ruusuja, niitä mun isä olis halunnu et tuon sen haudalle. Istun bussissa, en tiedä miten pystyn tähän, mut pakko mun on sinne mennä. Mä haluan osottaa mun isälle, että mä rakastan sitä edelleen. Haluun et se saa olla ilonen, että viel sille kukkia. Koska mä en oo siihen pystynyt kahteen vuoteen. Jos se nyt mut edes näkee tuolta ylhäältä. Seuraavalla pysäkillä mun täytyy jäädä. Pitäiskö sittenkin vaan mennä suoraan kotiin, jossen käykkään isäni haudalla. En vaan oikeesti oo varma onko musta siihen! Tää pysäkki, täytyy nousta ja kävellä n. 20 metriä hautausmaalle. Mä nousen penkist, tuntuu et jalat pettää alta. Koitan kaikin voimin kävellä eteenpäin, mut tuntuu melkeen mahdottomalta saada askelia kulkemaan. Pakko polttaa yksi rööki ennenkuin astun hautausmaan porteista. Ehkä poltan jopa toisen. Hermostuttaa. Pakko se joskus on tehdä ja sen aika on nyt. Yritän muistella, missä päin mun isän hauta on, mutta sitä on vaikea muistaa, kun viimeksi oon siellä kaksi vuotta sitten ollut. Sen seurauksena kävelen puoli tuntia edes takas haustausmaata. Viimein mä löydän sen. Kylmät väreet kulkee pitkin kehoa. Jähmetyn paikalleni, siinä se on, mun isän nimi, syntymä- ja kuolinpäivä. Unohdan ajantajun kokonaan, muistan taas miten paskaa tää elämä on ilman isää. Kaikki ne muistot pikku skidist kolmeentoist vuoteen asti. Kaikki mitä isän kans tuli koettuu, pyörii mun pääs. Kyynel vierii pitkin poskea, sitä seuraa toinen, sen jälkeen kolmas ja huomaan itkeväni. Mä en voi syyttää sua isä siitä, ettet sä pystynyt taistella syöpää vastaan, en voi syyttää itseäni, mutta silti mulla on paha olla. Mietin milloinkohan mä makaan tossa isän vieressä, milloin mä en pysty enää taistella täällä, ihan niinkuin isälle kävi. Se ei pystyny enään taistelemaan. Ja mä joudun jatkamaan sen taistelua, sen taistelusta tuli mun taistelu. Taistelen joka päivä uuteen huomiseen, huomiseen joka näyttää joka päivä toivottomalta. Kun mä en jaksa enään mä makaan tossa isän vieressä, saan olla onnellinen taas, saan olla taas isän kanssa. Miksi mä tulin käymään täällä? Tää oli iso virhe, pyöritän näitä asioita taas varmaan ainakin koko loppu yön päässäni, tiedän jo nyt, että sinne meni ne yö unet. Ei olis pitäny tulla tänne. Haluun vaan entistä enemmän tohon isän viereen makaamaan. Ikuiseen uneen. Mä osaan kuvitella millasta on ollu kuollut. Ei oo yhtään mitään, et tunne etkä nää, et kuule, et tunne mitään. Ketään ei nää sua enään ikinä, etkä sä nää ketään. Ei sitä tunneta edes pysty kunnolla kuvailemaan, mutta osaan kuvitella millasta se on. Niin paha olla, mun täytyy lähtee täältä. Jätän kukat haudalle, ja lähden kävelemään pois päin. En tiedä minne menisin seuraavaksi. En kehtaa mennä bussilla kotiin meikit levinneenä. En jaksa kävellä kotiin täältä. En voi mennä kirjastoon tän näköisenä. Minne mä meen? Pakko kävellä himaan, en millään jaksais. Oon väsynyt. En vaan väsynyt kävelemään, myös väsynyt elämään. Haluan isän luo. Todennäkösesti mutsikin lähtee täältä mun mentyä. Sit me ollaan taas kaunis perhe. Mutsi ei enää jois ja isä ei olis sairas. Me oltais taas se perhe mikä me oltiin. Vaikka me oltais kuolleita.

Tuskin jää ketään kaipaamaan.

Ja tänä yönä nään unta. Kaunista unta. Metsä. Olen paikassa, jossa kaikialla on kaunista. 

Missään ei näy mitään rumaa. Ei yhtäkään muistutusta tämän yhteiskunnan rumuudesta. En voi kun ihastella näkymää ympärilläni. Voisimpa olla tällä ikuisesti. Ikuisesti unessa, ei voi elämältä parempaa toivoa. Mun on hyvä olla ainoastaan silloin kun nukun. Kävelen läpi metsän, siellä puitten lehdet heiluvat kevyesti pienessä tuulessa, joku eläinkin juoksee puiden lomassa kaukana edessä. Jossain alitajunnassani tajuan ettei tämä kestä ikuisesti, pian herään, kello soi joka päivä samaan aikaan 7.15. Sama herätyskello herättää mut joka päivä. Kuulen sen soivan, pakko avata silmät ja sammuttaa se typerä laite. Avaan silmät ja joudun kohtaamaan taas todellisuuden, kamalan todellisuuden johon joudun heräämään joka päivä vasten tahtoani. Sammutan herätyskellon. Miksi edes pakotan itseni kouluun joka päivä. Ei ketään ole mua nostamassa sängystä ylös. Mutsia ei kiinnosta, käynkö koulua vai en. Eihän sitä kiinnosta muu kuin alkoholi muutenkaan. Miks helvetis mä nousen joka päivä, miks pistän sen kellon herättää mut? Ehkä siks, että siitä on tullu mulle rutiini. Mehän ollaan ihan skidistä asti noustu joka päivä ja menty kouluun. Se on se mihin me ollaan totuttu. Me ei uskalleta rikkoo rutiineita. Lähes jokanen päivä on samallainen. Samat hommat päivästä toiseen, samat toiminta tavat joka ikinen päivä. Me ei uskalleta poiketa meidän joka päiväisistä rutiineista. Mitä jos joku päivä en menisi kouluun? Jäisin vaan kotiin makaamaan, heräisin myöhään. En meniskään kirjastoon niinkuin joka päivä, menisin vaikka kahvilaan. Mitä jos mutsi ei joiskaan viikkoon? Sitä en tuu varmaan koskaan näkemään, etteikö mutsi jois viikkoon. Ei se pysty olla erossa alkoholista. Aika nousta ylös. Väsyttää viel mut pakko raahautuu alakertaan syömään ja pesemään hampaat. Kunnollisesta aamupalasta on turha edes haaveilla. Mutsin kaikki rahat menee juomiseen joten meidän jääkaappi näyttää aikalailla tyhjää. En jaksa syödä mitään, kaikki on varmaan viikon vanhaa muutenkin. Seuraavaksi katson vaatekaappiini. Eihän sielt ikinä löydy mitään kivaa, ei mutsilla oo rahaa ostaa mulle uusia vatteita. En muista milloin viimeksi olisin saanut jotain uutta. Mun täytyy meikitkin ja kaikki varastaa, ei mulla niihin rahaa olisi. Valitsen tavalliset mustat farkut ja valkoisen t-paidan ja heitän sen päälle tummansinisen hupparin. Voin vain unelmoida jos joku päivä heräisin jostain toisesta perheestä, joka rakastais mua ja ostais mulle uusia vaatteita kun niitä tarviin. Ostaisi muutenkin kaiken mitä tarvitsisin niin ei tarvis varastaa kaikkea. Mulla oli sellainen perhe viellä ennen kuin isä lähti parempaan paikkaan, mäkin toivon, että pääsisin jonnekkin kauas pois. Jonnekkin missä ei tarvis tuntee mitään, ei tarvis enää hengittää, ei tarvis enää kattoo kun punaset purot vierii pitkin käsivarsia. Te tiedätte kyllä mistä paikasta mä puhun, mä puhun paikasta joka on pilvien päällä. En usko taivaaseen, mutta uskon, että pilvien päällä on paikka meille henkemme menettäneille. Mä olisin paljon onnellisempi siellä. Mä heitän meikit naamaan, katon kelloa. Viellä 15 minuuttia ennekuin mun pitää lähteä kouluun. Heittäydyn selälleen sängylle. Mietin tän yhteiskunnan virheitä. Me asutaan hyvinvointi valtiossa, mutta silti ihmiset voi huonosti. Okei, mun kohdalla se on oma syy, että voin huonosti. Mä en halua apua, en suostu ottamaan apua vastaan. Mä taistelen yksin, koska mä en haluu koskaan voittaa tätä taistelua. Mä haluan olla tän sairauden urhi. Mun ei kuuluiskaan selviytyy tästä. Kaikki on jättäny mut taistelemaan yksin. Ketään ei oo jääny mun vierelle, mä en jaksa enää välittää, ettei ketään välitä musta. Sen kanssa on pakko osata elää. En kuulu kenenkään elämään enään. Olen turha tässä maailmassa. Ja mä tiedän ettei ketään tulis edes kiinnostamaan jos lähtisin, tuskin ketään edes huomaisi. En jaksa ajatella enää enempää, koulussa saan joksikin aikaa muuta ajateltavaa, lähden kävelemään 10 minuuttia etuajassa. Ehdinpä polttaa muutaman röökin enemmän.

Just a cut
Just a scratch
"What's that mark?"
"It was just the cat."
Just an excuse
Just another lie
"What's with all the bracelets?"
"Just fashion, why?"
Just a tear
Just a scream
"Why were you crying?"
"Just a bad dream."
But it's not just a cut
Or a tear, or a lie
It's always 'just one more'
Until you die...

Onko ketään samanlaista?

Loppu syksy, ilma viilenee, kylmä tuuli. Mä seison bussipysäkillä keskustassa. Ahdistaa. Liikaa ihmisiä. Miksi kotiin pääsee vain keskustan kautta? Mietin et miettiikö kukaan muu koskaan että joku noista voi omistaa kauhean menneisyyden tai omistaako ketään ongelmia jotka ei päälle päin näy. Kai kaikilla meillä on salaisuutemme. Tuhoaako joku muu itseään joka ilta samalla tavalla kuin minä. Voisiko jollain näistä olla sama kohtalo kuín mulla. Kuolema oman käden kautta viellä jonain päivänä. Masennus. Itsetuhoisuus. Itse ihno. Kaikki se ja moni muu tekijä ajoi mut tähän pisteeseen. Ihmiseksi joka on pelkät kuoret, en mitään enää sisällä. En tunne mitään, en mitään muuta kuin tuskaa, kipua. Ei pysty tuntemaan muuta. Onkohan joku näistä mun ympärillä olevista ihmisistä romahtamis pisteessä? Mä ainakin olen. Pakko jaksaa päiväst toiseen, ei jaksais edes päätä tyynyst nostaa, mut ketään ei saa huomata et mä hajoon. Kaivan taskusta puhelimeni, kello on 20.35, viellä viis minuuttia. Etsin sytkärin laukusta ja nappaan askista yhden röökin. Sytytän röökin ja kaivan taas puhelinta taskustani, joku soittaa. Se on mutsi. Mitä se nyt taas haluaa, mä oon tulos himaan koko ajan. En jaksa vastata, kyllä se kohta mut näkee, kunhan se bussi nyt tulis. Huomaan palelevani. Etsisin hanskat laukustani jos vaan jaksaisi. Bussi tulee ihan kohta, turha vaiva. Katson puhelintani, 20.38, kyllä sen bussin pitäs olla täs jo. Miten muut voi näyttää noin hyvinvointisilta. Mä oon varmaa kamala näky näitten muitten keskellä. Mun silmät ei oo nähny unta kahteen päivään, liikaa stressii, ei pysty nukkumaan. Nonni, vihdoinki se bussi tulee. Kello on jo 20.41. Meen istuu takapenkille, pistän kuulokkeet korviin. En jaksa enää ajatella mitä mun ympärillä tapahtuu. Yritän sulkee muun maailman ulos mun mielestä ja keskittyy laulun sanoihin. Bussi matka taittuu viidessä minuutissa. Joudun kävelee viel 10 minuuttii pysäkiltä kotiin. Miksen ottanu sitä paksumpaa takkii? No palelenpahan omasta tyhmyydestä. Koko matkan kotiin vaan ajattelin kuinka rumaa kaikki ympärillä on, niin harmaata ja tummaa. Kaikki puitten lehdetkin on tippunu, kaikki näyttää niin autiolta. Nään jo meidän talon. Mä oon asunu siinä ihan syntymästä asti, eli nyt 15 vuotta. Ahdistaa ajatella et mä oon kohta jo 16. Sit enää kaksi vuotta ja oon täys ikänen. En pysty ajattelemaan pidemmälle tulevaisuuteen. Kaikki näyttää niin toivottomalta. En kuitenkaan tuu saamaan asuntoo, opiskelu paikkaa, töitä, tarpeeks rahaa jne. Otan avaimet taskusta ja avaan ulko-oven. Astun eteiseen ja pistän takin naulakkoon. Mutsi huutaa "Hyvä kun tulit ajoissa." Se on taas juonu, mä kuulen sen äänestä. En jaksa vastaa sille. Isää mulla ei enää ole, se kuoli syöpään kun mä olin 13. Mulla on kauhea ikävä sitä. Mulla ei ole ollut enää ketään kenelle pystyn puhumaan kun se kuoli. Mutsi ei ymmärrä mua. Eikä mul oo kavereita. Mä vietän mun päivät kirjastossa. Raahaudun portaita ylös mun huoneeseen. En jaksa syödä iltapalaa, söinhän jo saalatin kirjastossa ollessani. Meen makaa sängylleni, kai sitä pitäs oikeesti nukkuu. Ensin suihkuun sitte nukkumaa. Suihkusta tullessani muistan huomiset kokeet. En jaksa lukee niihin, menkööt huonosti. Ei jaksa kiinnostaa. Puen pyjaman ylleni ja pistän silmät kiinni. Ei, ei taas. Mä tiesin et näin käy. Se piru mun pään sisällä sanoo et ota se terä sieltä yöpöydän laatikosta. EI! En suostu siihen taas. Mutsi ei tiedä että mä olen viillellyt jo puolitoista vuotta. Se vaa ravaa baareissa. Ei sitä kiinnosta mitä mä teen tai missä mä meen. Paitsi sillon kun se on selvinpäin. Sillon se osaa olla ihan jees. Äänet mun päässä sanoo mulle et on pakko viiltää ihoo. Pakko viiltää, muuten ei tunnu et ois ees elossa. Pakko viiltää, muuten ei tunne mitään. MUT MÄ EN HALUA! Niitä ääniä ei kiinnosta, ne pakottaa sut siihen. Mä oon liian heikko vastustaakseni niitä. Mä kaivan sen terän sieltä laatikon pohjalta. Yritin piilottaa sen mut ne tietää mun pään sisällä että se on siellä. Pari viiltoo, sit riittää. Kai nyt tiedän itekkin ettei se oo koskaan se pari viiltoo. Kädet tärisee, kylmä metalli koskee ihoa, viiltää sitä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Punasia puroja kulkee pitkin käsivartta. Mä annan niitte kulkee pitkin mun kättä ja pyyhin ne pois ennen kun ne hyytyy. Mä epäonnistuin taas. Kyyneleet tippuu silmä nurkista. Isä, tällästä se on ollu sun lähdön jälkeen. Miks se tauti vei sun voimat loppuun. Yritän nukkua mut tästä taitaa taas tulla yksi valvottu yö lisää, koska äänet mun pään sisällä pakottaa mua valvomaan. Ne ei anna nukkua.

pahoittelen jos on kirjoitusvirheitä mutta en ole mikään paras kirjoittaja, 

saa kertoo mielipiteitä jatkanko kirjotteluu